Alkuun saattaa tuntua, ettei funeral doomia jo yli 30 vuoden ajan soittaneella Shape of Despairilla ja melko määrittelemätöntä folkahtavaa postrockia soittavalla Kauan-yhtyeellä ole juuri mitään yhteistä. Vielä kyynisempi saattaisi hymähtää, että eihän näiden kahden orkesterin esiintymisessä samana iltana ole mitään mieltä.
Mitä syvemmin Shape of Despair- ja Kauan-musiikkia tuntee, sitä paremmin voi tietää, että tässä yhdistelmässä on vielä enemmän mieltä kuin missään yhden ja saman genren bändeistä koostuvassa iltamassa.
Shape of Despair ja Kauan jakavat jotain paljon enemmän kuin genren. Niiden syvimmässä musiikillisessa sielussa on jotain samaa. Tässä on mentävä niin syvälle musiikkiin kuin siihen, minkä takia nämä ihmiset ylipäänsä tekevät taidettaan ja tekevät juuri sellaista musiikkia kuin tekevät. He kaikki tekevät tätä, koska heidän pakko tehdä.
Jo levyillä molemmat illan orkesterit ovat puhdistavaa musiikkia. Jotain sellaista, minkä tekeminen ja työstäminen on varmasti ollut tekijöilleen puhdistava ja tarpeellinen prosessi, ja sitä se on myös kuulijoille, jotka tätä musiikkia kokevat. Tietyllä tapaa Shape of Despair ja Kauan ovat jopa modernilla tavalla runollisia kokemuksia. Ne menevät musiikillaan niin pitkälle ihmisyyden syvyyksiin, että niiden musiikin tunteista voi oppia jotain myös itsestään.
Samalla tämä Olympia-korttelin iltama ja näiden yhtyeiden minikiertue ovat erinomainen esimerkki siitä, että keikkailtamat voivat koostua hyvinkin erilaisesta musiikista, kunhan aistii sen, millaiset yhtyeet sopivat yhteen muutenkin kuin genrensä puolesta. Itse asiassa koen tällaiset iltamat paljon kiinnostavammiksi kuin vaikkapa neljän tai viiden äärimetallibändin iltamat. Makuja on tietysti monia, mutta haluan että keikkailtamat hengittävät.
Montako kertaa olette olleet keikalla, jossa ”lämppäri” ei ole oikeastaan edes lämppäri, vaikka soittaakin ensimmäisenä, ja esittää yhden 50-minuuttisen kappaleen? Näin tapahtui Olympia-korttelissa, kun Anton Belovin luotsaama Kauan esitti vain ja ainoastaan Wayhome-albuminsa (2025) – joka siis koostuu yhdestä ainoasta kappaleesta.
Tunnelma oli vangitseva. Oikeastaan vielä enemmän. Koko Kauan-keikka oli kuin yksi pitkä matka oman mielen sisään ja ihan silkkaa terapeuttisuutta. En edes tiedä, miten monia asioita ehdin miettiä ja pohtia Wayhome-kappaleen aikana, kunnes esityksen päättyessä olo oli todella erikoinen. Luulenpa, että juuri tällaista kokemusta Belov on teoksellaan hakenutkin. Hän on halunnut viedä kuulijan matkalle jostain pisteestä johonkin toiseen pisteeseen, ja jokaisen kuulijan kohdalla kokemus voi olla ihan omanlaisensa. Niin se oli myös minun kohdallani.
Pian tämän jälkeen lavalle nousi Shape of Despair, ja tunnelma siirtyi täysin toiseen äärilaitaan. Valo muuttui pimeydeksi ja alku muuttui lopuksi. Shape of Despairin funeral doom on musiikkia, joka on taatusti jollekin kuulijalle ahdistavinta kuultavaa mitä vain voi olla, mutta kummallista kyllä, koen myös Shape of Desparin puhdistavaksi.
Tunnelma oli eri tavalla vangitseva. Ja oikeastaan vielä enemmän. Koko Shape of Despair -keikan ajan huomasin syventyväni vielä syvemmälle ajatuksiini, kun yhtyeen äärimmäisen kaunis funeral doom soi ja sai aikaan lopullisuuden tunteita. Olen kuunnellut Shape of Despairia noin 25 vuotta ja jotenkin huomasin peilailevani keikan aikana koko mennyttä elämääni tuolta ajalta. Shape of Despairin esiintyminen oli juuri oikealla tavalla vähäeleisen musertavaa, eikä yhtye ollut lavalla joukko muusikoita, vaan yksi massiivinen yksikkö, joka loi jotain vaikuttavaa.
Kahden keikan päätyttyä huomasin ajattelevani, että Shape of Despair ja Kauan ovat lopulta hyvin samanlaisia bändejä. Kauan-keikan aikana juhlistettiin elämää, Shape of Despairin esiintymisen aikana juhlistettiin kuolemaa. Eli saman asia laitoja, joita ilman toista ei voi olla olemassa myöskään toista. Tämän paremmin kaksi bändiä ei siis voi sopia yhteen saman illan aikana, vaikka ihan alkuun tilanne vaikutti olevan täysin toinen.
Teksti: Aki Nuopponen, kuvat: Jaana Martinkauppi
