Helsinki on kaunis kaupunki, mutta liika kiire pilaa senkin. Urho Kekkosen kadun rockpyhätön hämäriin kiirus ei kuitenkaan yltänyt, vaan hoppu jäi ovelle. Kissakin voi jäädä hiirettä, jos pitää liian kiirettä, kuten tiedetään. Kouvostomollin kuningasbändi Viikate aloitti 30-vuotiskiertueensa kahdella loppuunmyydyllä Tavastian-vedolla. Olin paikalla ensimmäisellä keikalla, tai oikeastaan kahdella.
Päivittelyt ajan kulumisen vauhdikkuudesta kuulostavat usein löysiltä ja latteilta heitoilta, kun ei ole oikein muutakaan sanottavaa. Tästä huolimatta on pakko todeta, että kylläpä vuodet ovat vierähtäneet rivakkaan. Havahdun tajuamaan, että en edes muista, milloin olisin nähnyt V-tyyliniekat livenä viimeksi. Sen kyllä muistan, milloin näin heidät ensimmäisen kerran. Se tapahtui samaisella Tavastia-klubilla lähes päivälleen 25 vuotta sitten.
Sydämeen vyöryvän lämmön määrää on vaikea käsittää, kun Viikate starttaa juhlakeikkansa tasan puoli kymmeneltä illalla ja tasan samalla setillä kuin 16.5.2001. Äärimmäisen upea ratkaisu, joka on kuin jämäkkä kädenojennus vanhoille faneille. Lavalla on jopa sama Viikate-viiri kuin 25 vuotta sitten. Kyseinen arvotavara lähti aikoinaan pitkäkyntisen matkaan, mutta palautui myöhemmin katumuksen saattelemana takaisin yhtyeelle.
Viikate on bändi, jonka ei tarvitse hävetä alkuaikojen tuotantoaan. Eihän kenenkään tarvitse, mutta… no, kyllä te ymmärrätte. Illan ensimmäinen setti ei heikkoja biisejä sisältänyt: Korutonta, Koulutie on hiljainen, Koiran tuokio, Pihamaa, Sepedeus… täydellistä toimitusta koko hoito. Jo tuossa vaiheessa useampi fani näytti nauttineen erittäin runsaasti väkijuomia, mutta moni tuntui todistavan historiallista keikkaa enemmän kiinnostuneena ja odottaen kuin hurmiossa. Sitäkin oli myöhemmin toki tiedossa.
Kaksikymmentäviisi vuotta sitten tuoni-iskelmää loihtivat perustajajäsenet, laulaja-kitaristi Kaarle Viikate ja rumpali Simeoni Viikate sekä kitaristi Arvo Viikate ja basisti Ervo Viikate, jotka eivät vielä tuolloin olleen virallisesti bändin jäseniä. Sittemmin soittohommat jättämään joutuneen Simeonin tontin on ottanut haltuun Ohto Pallas. Lisäksi bändin livesoundia värittää hienosti kosketinsoittaja Päivi Federlay.
Viikate on aina ollut viihdyttävä livebändi, ja näin oli nytkin. Kaarlen, Arvon ja Ervon jutustelu oli leppoisaa, rentoa ja hymyilyttävää. Muhkea, väliaikoineen yli kaksi ja puoli tuntia kestänyt keikka oli kaikkea muuta kuin pikainen läpisoittelu. Se antoi yleisölle V-mannaa koko rahan edestä. Kun juhlitaan, niin juhlitaan kunnolla.
Vartin väliajan jälkeen tuli sitä monelle tutumpaa Viikate-osastoa. Hurmos oli tosiasia, kun illan sinetöi encore-putki: Ei enkeleitä, Varjorastaat, Pohjoista viljaa, Kuu kaakon yllä. Vaan oli toiseenkin settiin ripoteltu vähemmän kuultua V-materiaalia, kuten Mantelinmakuinen tai Kaakko, joita ei ole soitettu livenä vuosiin. Iltamien tuoreinta antia oli ensilive-esityksensä saanut Killingintie, joka on takuuvarmaa V-laatua. Viikate-diskografia on valtava, ja sieltähän voisi napsia useita eri settejä, ja silti kaikki olisi timanttia.
Mutta mikä on Viikatteen menestyksen salaisuus? Jokainen yhtye ei nimittäin pääse viettämään kolmekymppisiään, saati sitten loppuunmyydyllä Tavastialla. Lyijykomppanian viitoittamalla tiellä aloittanut, alkuun duona operoinut yhtye sai jo varhaisessa vaiheessa jalostettua ilmaisustaan oivaltavien sanoitusten, raskaan musiikin ja nostalgiaa hohkaavien herkkumelodioiden yhdistelmän, jolle on tilausta vuodesta toiseen. Viikatteen ei ole tarvinnut tehdä comebackia, vaan se on ollut aktiivinen läpi vuosien. Sillä on panosvyöllään hirmuinen nippu pitkäsoittoja ja pienjulkaisuja, eikä laatu ole juuri notkahdellut. Viikatteen omannäköinen tyyli ei myöskään ole sidottu mihinkään tiettyyn aikakauteen eikä se vaeltele muotivirtausten vietävänä.
Kiitos juhlista, Viikate! Tästä on hyvä jatkaa, sillä kuten aina luotettava komisario Palmu tähänkin tilanteeseen sopivasti julisti: ei olla lopussa vielä.
Teksti ja kuvat: Tami Hintikka
