Loppuunmyydyn Saarihelvetin perjantai tarjosi jo tutuksi tulleeseen tapaan mainioita raskaan musiikin ilonhetkiä – ja toki vähän vähemmänkin hohdokkaita kohelluksia. Reilun kymmenen vuoden historian vyölleen keränneen tapahtuman avauspäivänä Infernon aisteihin osuivat erityisesti seuraavat kolme tapausta.
Omnium Gatherum
Mikä voisi olla Omnium Gatherumia osuvampi metallifestarin päälavan avausbändi? Eipä tule ihan heti parempia vaihtoehtoja mieleen.
The Last Hero, Gods Go First, The Darkest City, Frontiers, New World Shadows ja niin edelleen. Konsertti oli ensiluokkaista AODM:aa alusta loppuun.
Kyllä vain: ilahduttavan paluun ruotuun tehnyt solisti Jukka Pelkonen, kitaristit Markus Vanhala ja Joonas Koto (niinpä niin, paluun rivistöön teki toki myös vanha kunnon Jope!), basisti Mikko Kivistö, kosketinsoittaja Aapo Koivisto ja rumpali Atte Pesonen olivat Saarihelvetin lavalla hurjassa iskussa, ja orkesterin tarjoilema 45-minuuttinen sujahti ohi kuin niillä kuuluisilla siivillä. Tai ehkä pikemminkin aalloilla tällä kerralla.
Eipä muuten unohdeta sitäkään, että toimiihan Omnium Gatherum toki myös festarin päätösaktina. Aiheeseen voi tutustua esimerkiksi Ranskan Motocultor Festivalilla, jossa bändi kipuaa lauteille amerikkalaislegenda Nevermoren jälkeen. Kun sattuu tietämään esimerkiksi OG-kitarapartion Nevermore-diggailun suhteellisen kovan määrän, niin kyllähän luvassa on aikamoinen spesiaali-iltama näille suomalaishurjimuksille.
Rytmihäiriö
Varsin säästeliäästi ihmisten ja muiden eliöiden keskuuteen nykyään jalkautuva surmacorepartio Rytmihäiriö ei antanut tippaakaan armoa. Niinpä niin: meininki oli ihan helvetillisen ”Gambina-kosteaa” alusta loppuun, mutta se ei varmaankaan tullut kenellekään yllätyksenä. Se oli pirun kova keikka. Suorastaan jumalaton näytelmä.
Janne Perttilän komentamat riffit määräsivät sekatyömiesten marssin tahdin. Ande Kiiski oli bassoineen ja partoineen matkalla totalitääriseen juoppohulluuteen. Rumpalihurjimus Jukka Kröger taas piti huolen siitä, että moshpitin asiakkaat eivät ehtineet… selailla ainakaan Alibia. Entä sitten Unto ”Une” Helo? Kyllähän niin saatana, viinapiru kuin puujumalakin pieksivät laulajasta taas kerran kaiken irti. Eikä unohdeta bändin ulkojäsentä Seppoa (nimi muutettu). Hän ei vieläkään palannut raittiusleiriltä.
Vaikka se saattoikin olla joillekin epätoivottua informaatiota, saatana oli herra ihan ensimmäisestä nuotista viimeiseen. Ja sehän vaan kelpasi lavan eteen kerääntyneelle sankalle joukolle rappioromantikkan ystäviä. He todellakin käyttivät kollektiivista suutaan ankaraan ryyppäämiseen!
Havukruunu
Jyrkässä suosiollisessa nousukiidossa edelleen oleva Erkylän ylpeys Havukruunu nousi Saarihelvetin estradille iltayhdeksän maissa. Samalla hämärä alkoi laskeutua saaren ylle ja ilmassa oli myös harmaita vesipisaroita. Sade – tai mikään muukaan – tuskin haittasi ketään paikalla raahautunutta, sillä Havukruunu oli aivan pirullisessa lyönnissä.
Kuolematon laulunhenki, Tavastland, Myrskynkutsuja, Pohjolan tytär, Tähti-yö ja hevoiset ja niin edelleen. Päälle kaatui verta, tulta ja kuolemaa 45 minuutin verran, mutta helvetillisellä antaumuksella mukana elänyt yleisömassa olisi mielellään ottanut niskoilleen vaikka toisen mokoman Havukruunu-taiturointia.
Riemastuttava rokkibasisti Humö, pirun kovaa takova rumpali Kostajainen, tyylikäs kitaristi Henkka sekä bändikippari Stefa osoittivat Saarihelvetissä, että Havukruunu on tänä päivänä vaivatta valtakunnan kovimpia metallirykmenttejä. Ihan maagisen kova veto taas kerran.
Lähtetään vielä kunniamaininta Omnivortexille. Teknisen death metalin parissa operoiva nelikko nimittäin touhusi aivan huikealla tasolla. Ja jos orkesterin rumpali vetää antaumuksella blast beatia ja örisee keuhkojaan pihalle samaan aikaan, niin eihän siinä voi kuin kumartaa. Syvään.
Teksti ja kuvat: Timo Isoaho
