Mikä on Suomen leppoisin, mutkattomin ja rennoin festivaali, jossa viihdytään mainiosti kuoleman merkeissä? Kyllä, se oli retorinen kysymys. Totta kai te tiedätte, että kyseessä on Helsinki Deathfest.
Tämän kesän tapahtuma on jo kymmenes Deathfest, ja sehän tarkoittaa esimerkiksi sitä, että mahdolliset ”lastentaudit” ovat kaikonneet näköpiiristä jo aikaa sitten, ja tapahtumassa kaikki toimii loistavasti. Annetaan reilusti lisäpisteitä myös tämän vuoden uutuuksista: esimerkiksi siitä, että tapahtuman ruokakojulla oli tarjolla vegaanisia hot dogeja, kun taas raato-osasto loistaa poissaolollaan.
Otetaan seuraavaksi kolme nostoa Deathfestin perjantailta.
Civerous
Kalifornian Los Angelesista – tämä asia tuli harvinaisen selväksi solisti Lord Foulin spiikeistä – paikalle saapunut Civerous edusti Deathfestin tämän vuoden kattauksessa hieman modernimpaa ja progressiivisempaa laitaa.
Tunnelmalliset, paikoin jopa akustishenkiset ja ”mydyingbridehtävät” doomahtavat elementit risteytyivät sulassa sovussa brutaaliin ja matalavireiseen – kyllä, instrumenteissa oli enemmän kuin neljä ja kuusi kieltä – death metal -runnomiseen, mutta Civerous ei jättänyt keitoksensa maustamista vielä tähänkään. Kyllä, mukana oli sävyjä myös Neurosiksen kaltaisesta post metal -murskauksesta, myöhäisemmän aikakauden psykedeelisestä black metalista kuin jopa klassisesta musiikistakin. Blood Incantation on kaikkien huulilla nykyään, ja vaikka Civerous sinänsä kulkeekin omia polkujaan verrattuna maanmiehiinsä, niin kyllähän nämä kaksi pioneeriteitä kulkevaa bändiä mahtuvat samaan lauseeseen.
Korkeat tyylipisteet myös viisimiehisen Civerousin soitosta. Yhtyeen kitaristien ja basistin hämähäkkisormet liikkuivat otelaudalla liukkaasti, mutta poikkeuksetta oikeisiin paikkoihin osuen. Rumpali oli myös ykköskorin miehiä, ja hän piti tiukoilla iskuillaan homman läjässä.
Jos pipo olisi tiukemmalla päässä, niin miinuspisteitäkin voisi antaa. Mistä? Esimerkiksi väärän värisistä esiintymisvaatteista, liian korkealle ripustetusta instrumentista tai kitaran rungossa olleista viritystapeista, mutta ei mennä nyt tällaiseen. Olihan se kova.
Of Feather and Bone
Civerousin kanssa Eurooppaa kiertävä denveriläisbändi Of Feather and Bone palasi Suomeen muutaman vuoden breikin jälkeen. Basisti-viemärilaulaja Alvino Salcedon, rumpali Preston Weippertin ja kitaristi Dave Grantin muodostamaa bändiä oli selvästi odotettu, sillä Deathfestin sisälavan edusta oli tiiviisti kansoitettu jo ennen keikkaa.
Kun turpaan alkoi sitten tulla, se tuntui oikeinkin hyvältä. Of Feather and Bone ei todellakaan keksi pyörää uudelleen, mutta kun homma hoidetaan näin hemmetin tasokkaasti, death metalin ystävän on mahdotonta olla viihtymättä.
Kolmikon luolamiesmäinen, hyvin usein blast beat -tempoinen paahto poukkoili sinne ja tuonne. Välillä lainattiin tunnelmia jopa crustpunkista, toisinaan käväistiin Slayerin kirskuvien kitarasoolojen äärellä ja sitten palattiin taas perinteisempien, hyvin aggressiivisten ja brutaalien death metal -kiemuroiden äärelle. En ihan tiedä, johtuiko se osittain myös bändin trio-kokoonpanosta, mutta hellittämättömästä hakkauksesta tuli paikoin mieleen myös kotimainen black metal -legenda Archgoat.
Sopivan kaoottisesti rähinöineen Of Feather and Bonen intensiivinen ja kuristavan fyysinen 45-minuuttinen keikka oli myös juuri sopivan mittainen. Juuri silloin, kun lievä ”puutuminen” alkoi hiipiä kehoon, kolmikon tuhotyö saapui päätökseen.
Ai niin, meinasi unohtua: setistä löytyi myös seuraavalta Of Feather and Bone -albumilta poimittua materiaalia, jota soitettiin nyt livenä ensimmäisen kerran koskaan. Vaikutti siltä, ettei yhtyeen ystävien tarvitse olla huolissaan: uusi materiaali oli ihan yhtä eläimellistä ja sekasortoista murjomista kuin aiemminkin.
Necropsy
Lahtelainen Necropsy saapui Deathfestiin melkein nelikymppisenä. Toki välissä on ollut pitkiä toiminnattomia kausia, mutta silti: ei hassumpi määrä toimintavuosia päijäthämäläiselle tinkimättömälle metallirykmentille.
Vuonna 1987 perustettu kopla oli vanhan liiton kuolonsa kanssa väkevässä iskussa, vaikka solisti Tero Kososen pussikaljoittelu lähestyi jo vähän niitä taajuuksia, että oltiinko jo liiankin ”Abbath-maisissa” tunnelmissa. Pussikaljoittelu? No, lavalla oli muovipussi, josta solisti kävi noutamassa sammutusta janoonsa. Välispikeissä taas tuli selväksi esimerkiksi se, että Posssessedin Beyond the Gatesin kansi on ”maailman hienoimpia”. Ehdottomasti hyvä tiedonanto.
Mutta ei nyt kannata käsittää väärin. Kuten sanottua, osin jo charmantisti harmaantunut Necropsy oli kokonaisuutena oikein hyvässä lyönnissä, eikä Kososenkaan leipätyössä – kärinä- ja örinätouhuissa – ollut valittamista. Vanhan liiton louhintaa oli tilattu, ja sitä todellakin myös saatiin. Myös yleisö tuntui viihtyvän, eikä ulkolavan yläpuolella auenneen harmaan taivaankaan vetiset terveiset tuntuneet juuri haittaavan. Mutta siis: ensi vuoden Deathfestissä sitten Necropsyn nelikymppiset?
Teksti ja kuvat: Timo Isoaho
