”On eksakti tieteellinen fakta, että The Stooges on kaikkien aikojen paras rockyhtye”, kirjoitti Perttu Häkkinen Rumba-lehdessä vuonna 2007. Oliko toteamus objektiivinen tosiasia vai avain virkettä seuranneen konserttiarvion tulkintaan? Koska esimerkki on niin kärjistetty, jokainen lukutaitoinen tietää vastauksen.
Tahtoisin ajatella, että painettuamme läppärin kannen alas olemme kykeneväisiä itsenäiseen ajatustyöhön sekä ajatustenvaihtoon lajitovereidemme kanssa. En kuitenkaan voi enää olla varma siitä, sillä olemme orjuuttaneet itsemme älylaitteiden kelmeälle valolle. Lasittunein katsein ja skolioosia odotellessa tihrustamme sosiaalisen median virtaa ja annamme sen nakertaa ihmisyyttämme degeneratiivisen sairauden lailla. Taannumme joukoksi elävien kuolleiden lailla laahustavia transgressiivisia performansseja; yksi ulvoo hevosen kyrpää, toinen kylvää tappouhkauksia ja kolmas löytää aiheesta kuin aiheesta aasinsillan maahanmuuttoon.
Sitten on se porukka – pahin kaikista – joka onnistuu pöyristyttämään kerta toisensa jälkeen. Alati kasvava ihmisryhmä, joka saa minut rukoilemaan raamatullisia vitsauksia ja julistamaan sivistyksen ajan loppuneeksi ja kävelemään kirjarovion autuaaksi tekevään loimotukseen. Siis ne ihmiset, joiden mukaan taidekritiikin tulisi olla objektiivista.
Musiikkiteoksesta voimme laskea tempon ja tahtilajin ja kertoa ainakin osapuilleen, millaiset instrumentit ovat toimineet äänen lähteinä. Kaikki muu on tulkintaa. Ja tulkinta on – anteeksi vain, kaikki kirkasotsaiset hapannaamat – subjektiivista. Subjektiivisuus on sisäänleivottu taidekritiikkiin jo lähtökohtaisesti.
Taitava kriitikko osaa kuvailla teosta, asettaa sen osaksi jotain kulttuurillista jatkumoa tai janojen risteystä ja määritellä sen arvoa ja ansioita, kenties auttaa lukijaa näkemään teos uudessa valossa tai ainakin antaa työkaluja sen käsittelyyn. Kaikkeen tähän hän tarvitsee oman uniikin elämäntarinansa, johon liittyy usein olennaisena osana vankka – joskus jopa autistisia piirteitä saava – perehtyminen käsiteltävään aiheeseen. Yhtä taitava kriitikko voi haistattaa paskat kaikelle tuolle ja heittää niin sanotusti kroppansa likoon, räjäyttää teoksen atomeiksi ja koota rasvaisin pikku kätösin omaa tulkintaansa vastaavan hökötyksen värikyniä ja kuumaa ilmaa säästämättä.
Konserttiarvioissa ja -reportaaseissa suurennuslasin voi joutua suuntaamaan koko spektaakkelin ylle: tilaisuuden luonteen selvittäminen saattaa näytellä olennaista osaa ymmärryksen tai hahmotuksen kivisellä tiellä. Vastausten metsästys vaatii joskus radikaaleja toimenpiteitä, kuten baaritiskiin nojailua, rosvoreissuja takahuoneisiin tai jopa kosteita jatkoja vieraissa osoitteissa. Enkä nyt tarkoita ainoastaan juopottelua, vaan kenttätyötä kollektiivisten tuntojen rekisteröinnin parissa, niiden monimutkaista prosessointia ja paperille oksentamista: mikä on tuonut meidät tähän, miksi ja mitä se meistä kertoo.
On ymmärrettävää, että heikompi aines ei välttämättä kestä katsoa noita vastauksia silmästä silmään. Haukankatseinen kriitikko on voinut nähdä kollektiivisen hurmoksen vallassa värisevän lihamuurin lävitse vain entistä kimaltavampaan käärepaperiin puetun uunilenkin.
Porsaan- ja naudanliha, vesi, perunajauho, koneellisesti erotettu porsaanliha, kamara, stabilointiaineet, jodioitu suola, dekstroosi, lihaproteiini, perunakuitu, mausteet, aromit, arominvahvenne, hapettumisenestoaine, säilöntäaine. Lihapitoisuus 43 prosenttia.
Moisen tuoteselosteen lukeminen mahtaa vituttaa, kun on maksanut satasen permantopaikoista, höylännyt toisella satasella kympin muovituoppeja ja kaiken kukkuraksi myöhästynyt aamulla töistä. Silloin on tärkeä hengittää syvään ja muistaa, että edes se kusipäinen kriitikonmulkku ei ole ottamassa sinun kokemuksestasi mitään pois.
Ja luultavasti tykkäät uunilenkistä. Ei sitä tarvitse nolostella.
”Yksi ja sama asia voi olla yhtäaikaisesti niin hyvää, huonoa kuin yhdentekevää”, Spinoza totesi jo satoja vuosia sitten.
Julkaistu Infernossa 2/2020.