Kolumni: Kasvojenkohotus vai pyhäinhäväistys?

Kirjoittaja nauttii säällisestä äänentoistosta, mutta nauraa kultaisille kaiutinjohdoille ja tonnin äänirasioille.

06.12.2019

Tallennemusiikissa soundimaailmalla tuppaa olemaan iso merkitys. Kuulijan pelit ja rensselit voivat olla mitä tahansa kännykän pakettikuulokkeista ja sysipaskoista muovistereoista useiden satasten hifikuulokkeisiin ja tuhansien eurojen high-end-äänentoistolaitteisiin. Itse pysyttelen erossa molemmista ääripäistä, mutta kivahan se on, jos hyvä musiikki kuulostaakin hyvältä. 

Vaan jos levy on soundeiltaan huono, sen soonista ulottuvuutta eivät pelasta kalleimmatkaan laitteet – ne voivat toki tehdä siitä siedettävämmän, mutta myös paljastaa ääniaaltojen puutteet romulaitteita pahemmin. 

Joskus fyysiseen olomuotoon saattaminen paskentaa soundia, etenkin fysiikan lakien armoilla pelaavissa vinyyleissä. Yhdelle levylle prässätty Mr. Bunglen 70-minuuttinen Disco Volante pihisee kuin hyttynen, ja Black Sabbathin Paranoidin Nems-prässin tuhnuisuuden kuulee puuroisempikin korva. 

Suurin osa levyistä on tehty alusta loppuun asiallisesti, tai ainakin epäkonventionaalinen soundi on ollut tarkoitus. Lähdeaineisto voi kuitenkin olla huonon kuuloista jo olosuhteiden pakosta: tuotantoprosessissa on ollut liian vähän aikaa, rahaa, osaamista tai näkemystä äänittämisen, miksaamisen ja masteroinnin äärellä. 

Albumien uudelleenäänityksistä saisi aikaan ihan oman kolumnin, mutta esimerkiksi Twisted Sister ja Flotsam & Jetsam ovat tehneet klassikkolevyistään uudelleenäänitetyt versiot – ja aika turhaan. Ozzyn alkupään levyille äänitettiin bassot ja rummut sopimusteknisistä syistä (eli rahan takia) kokonaan uudelleen. Tietyllä tapaa äänitysprosessi on rehellinen aikansa kuva ja siihen jälkeenpäin koskeminen tuntuu vähän kyseenalaiselta. Alkuperäisessä epätäydellisyydessäkin on oma tenhonsa. 

Autenttisen aineiston uudelleenmiksaaminen ja -masterointi voi selkeyttää soundia ällistyttävästi saaden soitonkin kuulostamaan paremmalta. Erityisesti miksaaminen vaikuttaa rutkasti, mutta se onnistuu vain, jos raitakohtaiset nauhat ovat käytettävissä. Progen puolella Steven Wilson on tehtaillut Yesin ja King Crimsonin kaltaisten klassikoiden kiitettyjä remiksauksia. 

Hyviä esimerkkejä metallin puolella on kosolti. Olen ilahtunut esimerkiksi Deathin Humanin ja Individual Thought Patternsin sekä Flotsam & Jetsamin debyytin remiksauksista. Ensimmäiseen saatiin kuuluviin basso ja nyansseja, toiseen taas lisättiin tilaa, jolloin alun perin kuivakalta kuulostanut levy soundaa isommalta ja groovaa paljon paremmin. Kolmannesta pölytettiin turha kasarikaiku ja napakoitettiin soundia iskevämmäksi. Hyviä perusjuttuja siis. 

Puristit toki suhtautuvat myös remiksauksiin nuivasti. On totta, että alkuperäinen julkaisu on alkuperäinen, mutta aina ekalla kerralla ei ole mennyt putkeen. Rush totesi Vapour Trailsin (2002) miksauksen epäonnistuneen ja teki uuden version 2013. Megadeth on remiksannut debyyttinsä jo kahteen kertaan. Grungeaikojen alussa levyt kärsivät kasaripöhöstä, ja Soundgardenin aiemmin korkeintaan ihan jees -tasoinen Ultramega OK nousi remiksauksen kautta oikein hyväksi. Pearl Jamin Ten-debyytistä tehtiin vanhaa kunnioittava, mutta oikein asiallisesti päivitetty Ten Redux. Mark Arm totesi Green River -levyjen tuoreiden remiksausten saatesanoissa niistä kuoriutuneen oikein hyviä rocklevyjä. Tässä valossa voidaankin spekuloida sillä, mitä joskus puunaillaan 2000-luvun kasvottomista metallilevyistä. 

Vielä se masterointi. Sehän on uusintajulkaisun kohdalla itsestäänselvyys jo sen takia, että vuosikymmeniä vanhat levyt soivat nykytottumuksiin nähden perin hissukseen. 2000-luvun loudness war on ulottanut lonkeronsa tähänkin touhuun, ja uusintajulkaisuja ruuvataan liiankin kireiksi. Laajemmin levyn dynamiikan toistava vanha versio on usein miellyttävämpää kuultavaa. 

Masterointi on kuitenkin muutakin kuin levyn kompressointia ja kokonaisvolyymin nostamista. Masteroinnissa levy saatetaan valmiiksi ja kootaan äänikuva kasaan ajamalla miksattu musiikki soundia tiivistävien ja haluttuja taajuuksia korostavien tai vaimentavien vaiheiden läpi. Onpa vastaan tullut jopa hahmo, joka masteroi klassikkolevyjä omaan käyttöönsä makunsa mukaisiksi. 

Uudelleenmasterointi onkin hienovaraisin ja hyväksytyin keino parannella ja modernisoida albumien soundimaailmaa. Ihmeitä sillä ei silti tehdä, jos levy on miksattu päin persettä – tästä esimerkkinä …And Justice for All, jota Metallica ei edelleenkään suostunut miksaamaan järjelliseksi. Sitä odotellessa voi fiilistellä netistä epävirallista …And Justice for Jasonia, jossa basso kuuluu ja soitto rullaa.

Julkaistu Infernossa 7/2019.

Lisää luettavaa