Live: Bruce Dickinson – Ice Live Business Forum, Tampereen Messu- ja urheilukeskus, 31.1.2014
Pohdinta, mahtaako legendaarisen heavy metal -yhtyeen kipakkaääninen ja -pohkeinen solisti malttaa jättää hevihommat ulkopuolelle kun puhutaan ”pisnistä”, päättyy heti alkuunsa: mies karauttaa Messu- ja urheilukeskuksen lauteille Aces High -rallin saattelemana screenin suoltaessa kuvaa hurraavista fanimassoista.
Ja miksei karauttaisi? Vaikka Iron Maiden on etupäässä musiikkia, viihdettä, taidetta, miten tuon nyt haluaakin tulkita, yhtye on myös valtava bisnes. Ja Bruce Dickinson tietää, miten moista bisnestä pyöritetään.
Rautaneito-keula aloittaa sanatulvansa tapailemalla Hyvää huomenta, Vietnam -klassikkoelokuvan nimirepliikkiä, vaikka osuvampi Robin Williams -siteerattava olisi Kuolleiden runoilijoiden seura; kyseisen rainan päähahmo John Keating olisi voinut aivan hyvin pukeutua Dickinsonin bisnestamineisiin. Kontrasti heavy metal -Bruceen on melkoinen, vaikka kyllähän tuo tiedetään, että ukosta on moneksi.
Kellekään ei liene yllätys sekään, että Dickinson osaa ottaa seuraajansa. Hän puhuu runsaita vertauskuvia viljellen, vitsejä nakellen, tuhannen hengen yleisön suomalaisuuden muistaen ja sitä sopivissa paikoissa hivellen.
Hän tietää, että Nokia on (oli) suomalainen brändi, kuten myös sen, että heijastamalla valmistajan vanhan puhelinmallin seinälle ja tarinoimalla, kuinka hän käyttää moista vieläkin, osuu maaliin. Dickinsonin mukaan nokialainen oli ”puhelin joka keksi Suomen”. Kosiskelussa on kuitenkin pointtinsa: onnistunut tuote kestää – toisin kuin nykypuhelinten akut.
Tuoreen lentokoneiden varaosia ja huoltopalveluja tarjoavan Cardiff Aviation Limited -yrityksen osaomistaja, sijoittamisenkin hallitseva Dickinson rinnastaa musiikki- ja bisnesmaailman sujuvasti. Hänen tärkein teesinsä on, että minkä tahansa tuotteen kuluttajasta on tehtävä fani, ihan samalla tavalla kuin musiikinkuuntelijasta yhtyeen. Kuluttajalla ei saa olla varaa valita: tuotteen tulee olla niin hyvä, että se pistää ihailemaan – esimerkiksi mies kaivaa Apple-yhtiön, jonka tuotteita hän kertoo fanittaneensa ensimmäisistä matkalaukunkokoisista kannettavista lähtien. Kun molemminpuolinen luottamussuhde on luotu, sitä ei tule rikkoa ahneudella ja iphonevitosilla.
Suoremmin musiikin pariin ja sitä kautta luennon kiinnostavimpaan antiin päästään, kun Dickinson alkaa tarinoida, kuinka ajatus Ed Force Onesta, yhtyeen nimissä ilmoja halkovasta kiertuelentokoneesta sai alkunsa – siis Jimi Hendrix -kirjasta, kitaristivainaan managementti kun oli lentorundaamisen edelläkävijöitä. Opuksen luoma haave johti ideaan, idea tiedusteluihin, tiedustelut neuvotteluihin ja neuvottelut siihen, että yhtye päätti valjastaa käyttöönsä Boeing 757 -lentokoneen ja reissata sillä maanäärestä toiseen siirtymiä nopeuttaen, kustannuksia katkoen ja samalla valtavasta mainosarvosta nauttien. Joskus hulluus kannattaa, Dickinson yrittää rivien välistä viestittää. Asiassa tietysti auttaa, jos omistaa reittilentäjän lupakirjan ja laulaa yhdessä maailman suurimmista metalliyhtyeistä.
Fani–asiakas-jaon ytimeen poraudutaan, kun Dickinson alkaa puhua levyteollisuuden romahduksesta ja musiikkibisneksen yleisestä tolasta. Lafkojen tapa syyllistää tilanteesta levynostajia, faneja, saa Dickinsonilta jyrkän tuomion, ja hänen mukaansa touhu meni metsään siinä vaiheessa, kun levy-yhtiöt eivät enää ymmärtäneet, etteivät musiikinostajat ole heidän vaan suojistaan musiikkia tekevien yhtyeiden faneja. ”Hei, oletteko kuulleet CBS:n uusimman albumin?” mies hassuttelee valokeilassa iskien pointin perille.
Dickinson sanoo Maidenin hyväksyneen tilanteen, etteivät levyt enää myy, mutta uusien albumien tekeminen on välttämättömyys. ”Ilman niitä olisimme vain karaokebändi – joskin pirun hyvä sellainen”, mies tokaisee saaden yleisön nauramaan, taas kerran. Dickinsonin näkemys on, että Maidenin kulmauksesta musiikkibisnes on kaikkea muuta kuin finaalissa: liveosasto voi paremmin kuin koskaan, eikä oheistavaramyynnilläkään mene hassummin.
Maiden-oheistuotteiden viimeisin voitto on bändin oma Trooper-olut, jonka kehittämiseen Dickinson on – totta kai – osallistunut henkilökohtaisesti. Bisseä on sitten viimevuotisen lanseeraamisen valunut kurkuista alas kaksi miljoonaa litraa, ja Dickinsonin mukaan pelkästään kuluvana vuonna päästäneen kuuden miljoonan litran kokonaiskulutukseen. Kyse ei ole enää erikoistuotteesta, vaan Trooper-alea ladotaan Briteissä ostoskärryihin siinä missä muitakin valtavirtaoluita. Dickinsonin viesti musiikkia kuuntelevalle maailmalle onkin: ”En välitä kuinka paljon lataatte biisejämme netistä, kunhan kuuntelette niitä olutta juoden!” Olkoonkin huumorin kautta nakattuja, sanoissa piilee tuima totuus – selvitäkseen saati pärjätäkseen on osattava sopeutua.
Sutjakasti kuluvan tunteroisen lopuksi Dickinson päätyy jutustelemaan lavalla tv-uutisankkuri Peter Nymanin kanssa, ja turinointi risteilee kyseisen oluen nauttimisesta miekkailun (Dickinson oli aikoinaan maansa seitsemänneksi kovimmaksi rankattu säilämies) jalkapalloon. Paljastuu, ettei Dickinson ole kummoinenkaan futisfani eikä esimerkiksi kannata kotipaikkansa Nottinghamshiren joukkueista kumpaakaan. Potkupallon sijaan maistuu rugby, ja futiksesta mies tyytyy toteamaan seuraavaa: ”Ainoa mikä merkitsee on ettei ManU voita.”
Heavy metal -solisti, lentäjä, puhuja, bisnes- sekä miekkamies ja perheenisä kietoo Kuolleiden runoilijoiden seura -huivin kaulaansa ja poistuu näyttämöltä. Aivan kuten Maiden-konsertin jälkeen, olo on viihtynyt.