Lasse Pyykkö: ”Kyllä paras musiikki vain tehtiin 1980-luvulla” – haastattelussa Hooded Menace

Death doom -kopla Hooded Menacen musiikki on kuin synkeä hauta, jonka pintamullista työntyy valtaisan kauniita, ilmiselvällä rakkaudella hoidettuja kukkasia. Yhtyeen kuudennella albumilla niitä on kasvatettu 1980-lukulaisten heavy metal -bändien vahvassa vaikutuksessa.

Kuva: Mikko Saastamoinen

Joskus elähdyttävistä ja yllättävistä, parhaimmillaan jopa vaarallisiksi äityneistä käänteistä elänyt metalli on ollut jo pitkään taiteenlaji, josta saa hakea tuoreita tuulia kaikilla musiikkimaailman mittareilla niihin juuri törmäämättä. Asian pluspuoli on siinä, että kun tutkaan joskus osuu uuden oloisia kuvioita, riemu on sitäkin suurempi. 

Vuonna 2007 perustetun Hooded Menacen uutuusalbumi The Tritonus Bell onnistui aiheuttamaan minussa innovatiivisuudellaan niin suuria tunteita, että ryhdyin kasaamaan ensimmäistä omaa kansijuttuani vuosikausiin, vaikken olisi oikein edes joutanut. Kun iskee niin iskee! 

Eihän nytkään mistään vallan uusista asioista puhuta, tietenkään, mutta albumin eri elementit, jotka saattavat taistella toisiaan vastaan paperilla, muodostavat yhdessä niin kertakaikkisen ihastuttavan äänimassan, ettei sitä ole vastustaminen. 

Oli otettava yhteys Joensuuhun. 

Kokemus, inspiraatio, intuitio 

Tylysti tuominneella Fulfill the Curse -albumilla vuonna 2008 diskografiansa avannut Hooded Menace on lipunut julkaisu julkaisulta kohti tarttuvampaa sointia. Kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyneellä vitoslevyllä Ossuarium Silhouettes Unhallowedilla alettiin olla siinä pisteessä, että pohdin arviossani seuraavaa: ”Hooded Menacen seuraava julkaisu määrittää paljon: palaako yhtye raaempaan ilmaisuun vai jatkaako se matkaansa kohti ’äärimetallin valtavirtaa’.” 

Lasse Pyykkö, Hooded Menacen isä ja sielu, kuinka lähellä tuota virtaa uudella albumillanne kellutaan?

– Varmasti lähempänä kuin koskaan, mutta ei tuollaisia juttuja musaa tehdessä mieti. Se olisi vain luovuuden esteenä, kitarasta ja studiossa myös bassosta vastaava yhtyeenjohtaja toteaa. 

– The Tritonus Bell on tosiaan helpoimmin lähestyttävä Hooded Menace -tekele, mutta ei se todellakaan mitään modernia metallia ole, vaan itse asiassa vanhanaikaisin levytyksemme olematta kuitenkaan tunkkaisen old school. Ainakin omaan korvaani kokonaisuus on yllättävänkin freesinkuuloinen. 

Jokainen yhtyeen albumeista on ollut edeltäjäänsä melodisempi. Tiukan suunnitelmallisuuden tulosta tämä ei Pyykön mukaan kuitenkaan ole. Kitaristi ei osaakaan selittää musiikkinsa jatkuvasti kasvanutta sulosointuisuutta juuri muuten kuin rocktoimittajien kirosäkeellä, luonnollisella kehityksellä. 

– Musa on vain mennyt luontevasti siihen suuntaan, ja koska melodioiden kautta on tullut ehkä suurimmat onnistumisen tunteet biisinteossa, sitä pyrkii kurkottamaan niihin päin entistä rohkeammin. Totta kai asiaan vaikuttaa sekin, että levylautasella pyörii enimmäkseen melodista musaa, siis ne iänikuiset acceptit, ozzyt, kingdiamondit ja maidenit, mutta myös puudelimpi osasto kuten Ratt ja Dokken. Hooded Menacen uran alkupuolella soi enemmän death ja doom. 

Pelkkää melodiaa levy ei suinkaan tarjoa, vaan sen tehokkuudessa on kyse nimenomaan melodian ja pohjariffittelyn vahvasta liitosta. Miten vaikea tehtävä näiden välisen suhteen pähkäileminen on? Vaikkei musiikki kuulosta missään nimessä liian tuumitulta, on vaikea uskoa vastaukseen, että ”tällaisia niistä biiseistä vain tulee”…

– Toki biisiä työstäessä saattaa miettiä, millainen kohta sopisi tuon ja tuon kohdan perään, ja jossain vaiheessa biisin luontainen dynamiikka alkaa paljastua. Pitää vain tuntea, milloin palikat ovat oikeassa järjestyksessä ja niiden suhteet toisiinsa kohdallaan ja luottaa siihen tuntemukseen, Pyykkö luennoi.

– Järkevän kokonaisuuden hahmottaminen on oikeastaan paljon helpompaa kuin pelin avaaminen jatkoon inspiroivalla riffillä. Aloittaminen on vaikeinta, mutta parin osan jälkeen juttu lähtee etenemään ikään kuin omalla painollaan. Homma on sekoitus kokemusta, inspiraatiota ja intuitiota.

Uskotko, että Hooded Menace on nyt saavuttanut melodisen lakipisteensä, vai onko ruuvia vieläkin mahdollista vapauttaa?

– Eihän sitä koskaan tiedä, mutta ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä, ettei menon kovin paljon melodisemmaksi enää tarvitsisi mennä.

– Voisin kuvitella, että perinnehevistä kumpuavaa riffittelyä tulee jatkossa enemmänkin, ja kenties eeppisempääkin meininkiä tyyliin Omen, Manowar ja viikinki-Bathory. Fiilis on sellainen, että hommaa on vara kehittää jos johonkin suuntaan. Kasarihevin ja death metalin väliin jää kuitenkin aika paljon mistä ammentaa. 

Kitaralla päin kasaria

The Tritonus Belliä on siis inspiroinut ennen muuta 1980-luku, ja siitä pääasiallisesta syystä, että Hooded Menacen biisit tekevän Pyykön huushollissa on soinut viime vuosina enimmäkseen samaisen aikakauden hard rock ja heavy metal.

Kitaristi kertoo silläkin olleen vaikutuksensa, että hän itse on voinut luovuttaa lauluvastuun muualle. Pyykön sijaan bändissä tulkitsee nykyään muiden muassa Horse Latitudesista, Ride for Revengestä ja tuoreemmasta Hail Conjureristaan tuttu Harri Kuokkanen.

– Harrin äänessä on hommaan vaadittavaa dynamiikkaa. Minun matalammalla ja yksiulotteisemmalla ääntelyllä etenkään biisien reippaammat osat eivät vain toimisi.

Pyykön mukaan 1980-lukulaisen heavyn vaikutteita olisi voinut annostella enemmän jo edeltävälle levylle, Kuokkasen HM-debyytille, mutta jotenkin aika kunnon kasaripäihtymykselle oli kypsä vasta nyt. Ideoita vain tuli, ja ne sopivat bändin soundiin vaivatta ja välittömästi. 

– Kyllä paras musiikki vain mielestäni tehtiin 1980-luvulla. Kaikki se tavara on juurtunut syvään meissä. Ja onhan jotain Acceptin Balls to the Wallia tai Loudnessin 1000 Eyesia nyt vaan aika siistiä soittaa kitaralla! Aivan varmasti ihan soittofiiliksenkin kautta noita vaikutteita on hiipinyt meidän musaan.

– Totta puhuen olen ollut viimeiset viisi vuotta kiinnostuneempi kitaransoitosta kuin koskaan aiemmin. Ennen kitara oli minulle lähinnä säveltämisen väline, mutta nyt olen vaivautunut jopa hieman opettelemaan sen soittamista, heh! Ja kasarihevillä on paljon tekemistä asian kanssa, koska sitä on todella hauska jammailla ja sieltä tulee blokattua juttuja omaan soittoon. 

Hooded Menacen musiikin selkärankana on yhä sen leimallinen leipälaji, 1990-luvun alkupuolen genreklassikkojen hengessä etenevä death doom, mutta nyt haudanlöyhkän seassa tanssii raikkaita, ellei jopa pirteitä kitarakuvioita. Elementtinen välinen symbioosi on jotain, mihin törmää harvemmin. Kitaratyöskentely kaikenlaisine nyansseineen tuplailottelusta tyylitajulla ja intohimolla raavittuihin sooloihin on muutenkin poikkeuksellisen komeaa.

Pyykkö toteaa tyynesti, että ellei hommaan panosta, liidikuviot alkavat helposti toistaa itseään.

– Ja sooloja työstin tällä kertaa oikein huolella, hän lisää.

– Joskus se on ollut vähän kehtuuttavaakin hommaa, mutta nykyisin soolot on melkeinpä yksi biisinteon hauskimmista osuuksista. Väittäisin, että ihan puhtaan soittamisen riemun kautta liidien yleisilme on raikkaampi kuin koskaan aiemmin.

Maukkaasta kitaroinnista voisi nostaa esille myös levyn lauluttoman finaalin Instruments of Somber Finalityn, joka poraa sydämeen suorastaan ihanalla, jollekin vanhalenmäisella, toiselle… Tai hetkinen, kysytäänpä mestarilta itseltään, mitä sieltä kuuluu.

– Ehkä siinä kuuluu hieman Dion ja Ozzyn vaikutus, mutta kokonaisuudessaan biisi ei kuulosta mielestäni kauhean paljon keneltäkään muulta.

– Minulla oli se biisin aloittava kitarakuvio – tai osa siitä –, jota tapasin soitella usein huvikseni. Ei siitä ollut tarkoitus tehdä mitään biisiä, kunnes tajusin, että tästähän voisi kehitellä levyn loppuun instrumentaalin. Niitähän meillä on ollut aiemminkin. Sitten siihen vaan alkoi tulla heviriffiä heviriffin perään. Eihän se mitään doomia varsinaisesti ole, mutta instrumentaalien kanssa on jotenkin helpompi irrotella.

The Tritonus Bellin suuriin vahvuuksiin kuuluu sekin, että levyn vaikutteiden yhdistely ja esilletuonti on poikkeuksellisen toimivaa. Harvemmin kuulee esimerkiksi Mercyful Fate -kitarointia ja ärjympää metallia fuusioidun näin kekseliäällä ja tyylikkäällä tavalla.

– Toki ajatus kasarihevin ja etenkin King Diamond / Mercyful Fate -tyyppisten vaikutteiden lisäämisestä on ollut mielessä jo pidempään, koska ajatus nyt vain kuulostaa paperilla aika pirun hyvältä!

Pyykkö jatkaa, että etenkin ”Kinkku” on ollut hänelle kova juttu 1980-luvulta lähtien.

– Ja juurikin se 80-luvun tuotanto. Totta kai Mercyful Fate on ihan parasta heviä myös, mutta King Diamond on aina ollut minulle näistä kahdesta tärkeämpi. Bändin viiden ensimmäisen levyn suora on laadukkuudessaan aivan timanttinen.

– En väitä lainkaan vastaan, ettenkö olisi ollut melko vahvoissa Kinkku-tiloissa uuden levyn biisejä säveltäessä. Kyllä se kuuluu siellä täällä, ja hyvä niin. Ei me olla koskaan yritetty piilotella vaikutteitamme.

Sinappina kinkun päällä on seikka, että Suomessa äänitetty The Tritonus Bell miksattiin ja masteroitiin Andy LaRocquen näkemyksellä tämän Sonic Train -studiolla Ruotsissa. Pyykkö kehuu King Diamond -kitaristia ”leppoisan oloiseksi, tehokkaaksi ja joustavaksi”.

– Ei lainkaan egoilua. Mies tuntui myös aidosti pitävän musiikistamme, eikä itse asiassa kommentoinut King Diamond -vaikutteita sanallakaan. Missään nimessä asia ei tuntunut ainakaan vaivaavan häntä. Onhan se toki vähän erikoinen fiilis työskennellä tyypin kanssa, jonka bändiä ja kitaransoittoa on ihaillut pienestä saakka. Onneksi kokemus oli parempi kuin uskalsimme toivoakaan, kitaristi toteaa.

– Me ei siis oltu fyysisesti hänen studiollaan, vaan homma hoidettiin internetin välityksellä, kuten edellisenkin levyn miksaus ja masterointi Jaime Gomez Arellanon kanssa. Mielestäni levy soundaa meidän parhaalta tähän asti, ja kokemus oli sen verran positiivinen, että on aivan hyvin on mahdollista, että jatkoa seuraa.

Lihanpaloille kyytiä

Kirjoittajalle 1983 oli vuosi, jona rock’n’roll vei pikkumiehen. Pääasiallinen syyllinen turmiolan teille päätymiseen oli amerikkalainen KISS-yhtye yhdeksän vuotta aiemmin, synnyinvuonnani, ilmestyneine Hotter than Hell -levyineen. Mainitun kuuleminen ensi kertaa oli startti, jonka jälkeen elämä oli seuraavat pari vuotta yhtä Geneä, Paulia, Peteriä ja Aceä. (Noh, vähän Vinnietä, Ericiä, Markia ja Bruceakin.)

Hotter than Hellin pyörittäminen ja sen mystisten kansien tiiraileminen (Paul naisensuutelointihommissa, rajua!) on tänäkin päivänä kokemus, joka saa kaiken ympärillä pysähtymään – olkoonkin, että levy kuulostaa nykykorvin betoniseinän läpi äänitetyltä.

Mutta jos homman vie puhtaasti kasarilla syntyneisiin ilmiöihin, tuskin mikään kuvastaa musiikillista 1980-lukuani paremmin kuin sirkkelihaarainen Blackie Lawless hurjine kavereineen mutustamassa raakaa lihaa kuin mummon lihapullia konsanaan.

Myös ikätoverilleni Lasse Pyykölle W.A.S.P. oli se bändi, joka poltti verkko- ja tärykalvot ikiajoiksi.

– KISSin Destroyer ja W.A.S.P.-debyytti olivat tärkeitä ensimmäisiä lp-levyjäni, mutta jos vain toinen pitää valita, niin kyllä W.A.S.P. vie pidemmän korren, koska ne teki sen shock rock -homman rajummin.

– Biisit olivat raskaampia mutta yhtä kaikki tarttuvia, ja tyypit vaikuttivat jännittävän kaheleilta sirkkeleineen kaikkineen. Itsekin askartelin pahvista sirkkelit käsivarsiin, ja sitten mäiskittiin kaverin autotallissa pahvisia kitaroita tohjoksi I Wanna Be Somebodyn tahtiin. Se eka levy on kauttaaltaan ihan priimaa edelleen. 

Kaikki tämä huomioiden ei ole mitenkään kummallista, että The Tritonus Bellin bonusbiisinä kuullaan tänäkin päivänä hämmästyttävän elinvoimaisen W.A.S.P.-esikoisen (1984) ässäraita The Torture Never Stops.

– Ajateltiin, että jokin kasarihevicover alleviivaisi hauskasti albumin vaikutteita. The Torture Never Stops kääntyi aika vaivattomasti alavireelle ja örinälaululle, ja koska W.A.S.P. kuuluu Hooded Menacen kollektiivisiin suosikkeihin, valinnasta ei tarvinnut juurikaan vääntää. Muitakin vaihtoehtoja oli: Acceptin Restless and Wild ja Judas Priestin Night Crawler demotettiin, mutta ne todettiin väkinäisiksi. 

Millaisena takatukkainen, tarralenkkareihin ja nänneihin asti ulottuviin farkkuihin puettu 1980-luku näyttäytyy muistoissasi muuten – mikä siellä oli erityisen hyvää tai huonoa?

– Hyvää oli ulkomainen musiikki, elokuvat ja tv-sarjat. Ylipäätään tuota aikakautta muistelee lämmöllä, koska koen, että minulla oli hyvä koti missä kasvaa – perusasiat olivat kunnossa, Pyykkö kiittää.

– Olihan meininki Suomessa aika harmaata ja takapajuista vaikkapa Ruotsiin verrattuna. Me ei edes promotoitu Phlegethonin ekaa demoa Visio Dei Beatificaa Suomessa lainkaan, koska tuntui siltä, että kaikki täällä on edelleen kiinnostuneita lähinnä jostain Anthrax-meiningistä. 

– Eka tilaus tulikin Ruotsista! Pian havahduimme Funebren, Xysman ja Abhorrencen olemassaoloon, ja yhtäkkiä Suomen skene näyttäytyi meille aivan eri valossa.

Outolinnun perintö

Niin, Phlegethon. Lasse Pyykön ensimmäinen mainittava bändi, jonka alkuvoimainen kuolometalli kestää pääosiltaan kuuntelua vielä tänäkin päivänä. Mainittava seikka on sekin, että vanhoja Phlegethon-miehiä soittaa Hooded Menacessa kaksin kappalein, Pyykön lisäksi rytmikitaraa raapiva Teemu Hannonen (jutussa sivuttujen miekkosten lisäksi Hoodedin nykykokoonpanoon kuuluu rumpali Pekka Koskelo).

Phlegethon julkaisi vuosien 1989–1995 välisenä aikana vain yhden ep:n ja splitin sekä jokusen demon, mutta silti se muistetaan mainita ennen väliotsikkoa mainittujen nimien lisäksi Amorphisin, Sentencedin, Convulsen ja Demigodin ohessa, kun puhutaan death metalin kulta-ajan kotimaisista tekijöistä.

Pyykkö arvelee arvostuksen johtuvan siitä, että Phlegethon ei louhinut aivan samaa kaivosta kuin muut aikalaiset. Pelkästään se kertonee jotain, että Metal Archives -sivusto määrittelee yhtyeen sanoitukselliset teemat sanoin ”surrealistic visions and dreams”.

– Kaipa me oltiin skenessä vähän sellainen outolintu ja jäätiin ihmisten mieleen niin hyvässä kuin pahassakin. Me ei oltu täysverinen death metal -bändi, vaan pidettiin thrash-vaikutteista kiinni aina Fresco Lungsiin [ep, 1991] asti, joskin vähenevässä määrin. Kitaroiden reilumpi alasvirittäminenkin jäi tekemättä, ja sanoitukset olivat kaikkea muuta kuin death metal -standardien mukaisia. Ehkäpä ihmiset ovat myös vuosien saatossa alkaneet enemmissä määrin arvostaa sitä, että Phlegethon aloitti toimintansa melko varhain ja teki omaa juttuaan.

Samaan hengenvetoon Pyykkö muistuttaa, että varhaisen suomalaisen kuoloskenen erityispiirteisiin kuului nimenomaan sen bändien laaja tyylikirjo.

– Ei me siinä mielessä mikään poikkeus oltu, ainakaan musiikillisesti. Kyllä varhainen suomalainen death metal muistetaan ensisijaisesti muista bändeistä, ja ihan syystä, mutta on toki kiva huomata, että Phlegethonkin noteerataan vielä. Ja onhan Hooded Menacekin osaltaan muistuttamassa siitä. Luulenpa, että sitä kautta on moni Phlegethonin löytänytkin.

Yleisesti ottaen suomalaisen metallin nousun ajat muistuvat Pyykön mieleen kaksijakoisina.

– Meininki oli toki jännittävää ja inspiroivaa johonkin vuoteen 1992 asti, mutta noita aikoja leimaa niin vahvasti pettymys ja turhautuminen omiin äänitteisiin, että niitä vuosia on vähän nihkeä kullata ajankaan kanssa, hän toteaa.

– Olimme kyllä ihan tyytyväisiä ja varmaan ylpeitäkin biiseistämme, mutta oli todella masentavaa, ettemme koskaan onnistuneet taltioimaan niitä edes etäisesti haluamallamme soundilla. Varmaan lähes jokainen tuon ajan bändi tunsi jossain määrin samoin, mutta mielestämme Phlegethonin soundit olivat aina totaalisen pielessä. Esimerkiksi Funebren Children of the Scornin [1991] tuotantoa muistetaan parjata, mutta sekin on soundeiltaan mestariteos Fresco Lungsiin verrattuna!

Jatketaanpa vertailua: jos pistät tutkinnan alle sen teini-ikäisen kaverin, joka väänsi death metalia Phlegethonin kanssa, ja pian viittäkymmentä käyvän Lasse Pyykön, niin mikä on perustavanlaatuisin muutos hänessä, jos ajatellaan nimenomaan raskaan musiikin tekemistä?

– Uskon ja toivon, että teen nyt parempia biisejä. Olisihan se aika huolestuttavaa, jos mitään kehitystä ei olisi tapahtunut. Ja totta kai itseluottamus on iän ja onnistuneiden äänityskokemusten myötä kasvanut. Enää ei tarvitse mennä epävarmana studioon, että mitähän tästäkin tulee. Teininä se tosin taisi mennä niin, että sitä uskoi naiiviudessaan ja suorastaan typerässä optimistisuudessaan, että jos viimeksi ei oikein lähtenyt, niin nyt kyllä lähtee. Samaan aikaan tiesi aivan hyvin, ettei se studion tyyppi ollut kuullutkaan death metalista…

Pyykkö palasi Phlegethonin pariin viimeksi viitisentoista vuotta sitten, jolloin syntyi puolentusinaa kahdelle demolle jaettua biisiä. Mies myöntää, että aihe on kutitellut ajoittain myöhemminkin.

– Etenkin kun nyt me saataisiin todennäköisesti väännettyä ihan asianmukaiset sounditkin, mies tokaisee.

– En kuitenkaan jaksa uskoa, että mitään tapahtuu, ja se on ihan ok. Me käytiin itse asiassa huvin vuoksi treeniksellä soittelemassa vanhalla porukalla vanhoja biisejä joku vuosi sitten, mutta se jäi vain pariin kertaan.

– Soittelu oli ihan jännittävää ja hauskaa sen aikaa, mutta tuskin se oli kenellekään mikään silmät avaava kokemus, että tätähän meidän tulee tehdä. Meidän kaikkien pitäisi olla yhtä innostuneita tekemään jotain uutta, että hommassa olisi järkeä. Phlegethon jos mikään bändeistäni on ne neljä tyyppiä yhdessä, enkä väitä, että omakaan motivaationi on kovin suuri. En pahemmin ajattele koko asiaa, mutta tiedän hyvin, että olisin helposti motivoitavissa, jos muut innostuisivat yhtyeen herättelystä.

Vanhojen pitämisessä horroksessa on auttanut seikka, että Pyyköllä on ollut vuosien saatossa useita muitakin bändejä kuin jutussa tähän asti mainitut. Liki kaikkia yhtyeistä yhdistää death metal, ja niistä pari – ainakin Claws ja Vacant Coffin – on päässyt pitkäsoittoasteelle asti. 

Miksi juuri Hooded Menacesta on muodostunut selkeä päätyösi?

– Vaikkei Hooded Menace ole varsinaisesti mikään lukuisten tyylien sulatusuuni, niin omista bändeistäni se on kuitenkin se, johon voin sutia vähän leveämmälläkin pensselillä, mikä on inspiroivaa, Pyykkö sanoo. 

– Vaikka vaikutteet ovat aina kuuluneet selkeästi läpi, bändin soundi oli mielestäni melko omanlaisensa jo ekoilla julkaisuilla. Tietoisuus siitä, että nyt tehdään omaa juttua eikä vain perustettu jälleen yhtä Autopsy- tai Incantation-kloonia lisää, on pitänyt mielenkiinnon ja motivaation yllä vuodesta toiseen. Eikä se ainakaan vaikeuta asioita, että kuulijatkin ovat löytäneet bändin. 

Sävel vs. kuva 

Pensseli kun mainittiin, lienee syytä tuoda juttuun harvemmin toisteltu tieto, että Pyyköllä on musiikin lisäksi rahkeita myös kuvallisella puolella. Mies on näet koulutettu kuvataiteilija, valmistunut Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulusta vuonna 2007. 

Pyykön kuvallisia tekemisiä esittelevä nettisivu kertoo, että hän tutki opinnäytetyössään ”intuitiota ja sattumaa ja niiden merkitystä taiteessaan. Sama lähestymistapa on edelleen läsnä hänen taiteellisessa tuotannossaan. Pyykön maalaukset ovat intuitiivisia ja abstrakteja, pääasiassa akryylivärein kankaalle tehtyjä töitä.” 

Tai näin ainakin oli aiemmin, sillä Pyykkö kertoo maalaustelineen edessä olleen viime aikoina hiljaisempaa. Syy ei ole yllättävä: luovuuden purkautuminen musiikkiin. 

– Kuvataiteelle ei ole jäänyt suurempaa nälkää, mutta on se vähän omaa laiskuuttakin sekä motivaation tai inspiraation puutetta, Pyykkö myöntää. 

– Kyllä se kaivertaa mieltä, ettei maalaamiseen ole tullut panostettua niin paljon kuin voisi. Musaa olen tehnyt suunnilleen aina, ja se on minulle paljon helpompaa. Se on enemmän minun juttu, olen aina tiennyt sen, mutta toivottavasti palaan maalaamisen pariin jossain vaiheessa. Josko siihen löytyisi vielä samanlainen palo kuin musiikintekoon. 

Kuinka erilaisia osia itsestäsi purat musiikkiin ja kankaalle? Ovatko Lasse Pyykön musiikki ja kuvataide ikään kuin eri identiteettiesi aikaansaannoksia? 

– Joku voisi äkkiseltään kuvitella, että näillä ei ole mitään tekemistä keskenään, koska en maalaa limaisia zombeja nousemassa muinaisista haudoistaan tai muuta sellaista. Ainakin näennäisesti kuvataiteestani puuttuu musiikkini karkein groteskius ja murskaavuus, mutta löydän niistä kyllä paljon yhtäläisyyksiä asiaa pohtiessani. 

– Täytyy myöntää, etten ole aiemmin edes ajatellut koko asiaa, mikä varmaan kielii siitä, kuinka luonnollisiksi koen molemmat ilmaisutavat. Maalaan aika hillityllä, ehkä vähän synkälläkin paletilla, en kauheasti väri-ilottele. Maalauksissani pyrin kuitenkin aina lähtökohtaisesti kauneuteen, mutta se ei tarkoita kukkasia maljakossa. Aivan kuten Hooded Menacenkaan ei ole koskaan ollut tarkoitus olla äärimmäisin bändi, mitä tulee raskauteen ja synkkyyteen, vaikka death doom -genre lähtökohtaisesti metallimusiikin äärilaidalta onkin. Se olisi yksiulotteista, tylsää ja teeskentelevää. 

Pyykön mukaan hänen maalauksensa ovat musiikkiaan helpommin lähestyttäviä, mutta kummallekin saralle on viljelty samoja tunteita. 

– Musiikkiin vain suoraviivaisemmin, hän tarkentaa. 

– Varmaan korostan itsestäni tiettyjä asioita ja jätän tiettyjä enemmän taustalle kulloisenkin projektin mukaan, mutta tokihan esimerkiksi Behind the Mirror -niminen näyttely täytyi pitää! [Kreatorilla on samanniminen biisi, joka löytyy vuoden 1987 albumilta Terrible Certainty] Muuten en ole erityisemmin yrittänyt profiloitua muusikko-kuvataiteilijaksi kuvataidekentällä ja päinvastoin. 

Olet suorittanut myös julkaisugrafiikan ammattitutkinnon ja ilmeisesti halukas toimimaan myös ”levynkansibisneksessä”. Jos voisit valita bändin, jonka levyn grafiikat saisit toteuttaa, mikä se olisi ja miksi? 

– Mahdoton kysymys… Sanotaan nyt vähän tylsästi, että The Tritonus Bell -cd:n ja -lp:n taitto oli kova juttu. Enkä tarkoita kuulostaa omahyväiseltä valitessani meidän levyn, mutta oli hienoa, että pystyi taittamaan oman levyn sen sijaan, että olisi selittänyt vision jollekin graafikolle. Ei sillä, että siitä olisi varsinaisesti huonoja kokemuksia, mutta on mukavaa, että asiat voi tehdä halutessaan myös itse. Ja onhan se taloudellisestikin järkevää. 

Mitä The Tritonus Bellin kansikuvaan tulee, sen on maalannut varsin kuuluisa alan mies, muiden muassa Slayerin, Autopsyn, Incantationin ja Kreatorin kanssa työskennellyt Wes Benscoter. Pyykkö kehuu yhteistyötä todella vaivattomaksi – siis sen jälkeen, kun siihen ylipäätään päästiin. 

– Kyselin Wesiä jo aiemmin johonkin toiseen projektiin, mutta siitä ei tullut mitään – olisiko torpannut liian pieneen budjettiin tai jotain sellaista. Keskustelussamme kävi kuitenkin ilmi, että Wes oli kiinnostunut työskentelemään Hooded Menacen kanssa, joten The Tritonus Bellin kohdalla palasin asiaan ja nyt homma toteutui. 

– Maalaus on tehty tilaustyönä ideani pohjalta ja ollaan kyllä hyvin tyytyväisiä lopputulokseen. Oli myös piristävää palata ekspressiivisemmän Ossuarium Silhouettes Unhallowed -kannen jälkeen vanhojen levyjemme tyylisen kuvaston pariin. Mielestäni Wesin kansi sopii hienosti yksiin myös levyn kasarihevivaikutteiden kanssa. 

Pelko on aseeni 

Paitsi Hooded Menacen kaikkien kuuden levyn kansikuvat myös niiden sanoitukset viistävät kauhun suuntaan. Pyykön mukaan lyriikoiden inspiraatioksi kelpaa kaikenlainen horror-materiaali kauhuleffoista ja -kirjoista miehen muinoin tilaamaan Yöjuttu-lehteen, mutta synkkään arkirealismiin yhtyeessä ei kajota.

– Hooded Menacessa on aina ollut kyse fantasiasta ja eskapismista, bändin sanoistakin pääosin vastaava Pyykkö kuittaa. 

Yhtyeen levy-yhtiön, ranskalaisen Season of Mistin, tiedote kertoo lyriikoiden saaneen usein inspiraationsa espanjalaisesta The Blind Dead -leffasarjasta. Onpahan samainen ohjaaja-käsikirjoittaja Amando de Ossorion luoma neljän 1970-lukulaisen leffan kokonaisuus (osien englanninkieliset nimet ovat Tombs of the Blind Dead, 1972, Return of the Blind Dead,1973, The Ghost Galleon, 1974, ja Night of the Seagulls, 1975) poikinut myös yhtyeen nimen. 

– Oikeastaan nimi vaikuttaa melko typerältä, jos tuota yhteyttä ei tunnista, Pyykkö toteaa. 

– Etenkin varhaisimmat äänitteemme pyrkivät henkimään noiden leffojen hidasta ja uhkaavaa tunnelmaa, ja onhan sitä samaa meininkiä kuultavissa vieläkin. Kukin leffoista on käsitelty biiseissämme The Eyeless Horde, Rotting Rampage (Menace of the Skeletal Dead), Night of the Deathcult ja Never Cross the Dead. Jotkin leffoista on otettu kirjoituspöydälle toiseenkin kertaa, mutta eri kulmasta. Parin ekan levyn jälkeiset Blind Dead -biisit ovat lähinnä fiilistelyä eivätkä pohjaudu varsinaisesti elokuvien tarinoihin. 

– Paljon on aiheen ympärillä pyöritty, mutta niinpä vain The Tritonus Bell -albumillekin saatiin yksi Blind Dead -kappale tungettua, ja toivottavasti tulevillekin levyille. Puolittain vitsaillen ollaan puhuttu, että jokaisella Hooded Menace -levyllä täytyy olla ainakin yksi Blind Dead -biisi. 

Kun tiedustelen Pyyköltä, mikä mahtaa olla miehen mielestä maailman kautta aikain paras kauhuleffa, vastaus ei liippaa kauas The Blind Deadin maailmoista: valinnan ohjaaja on kauhukeisari George Romero, Ossorion tunnustettu esikuva. Elokuva ei kuitenkaan ole Romeron tuotannosta se kaikkein ilmeisin, vaan kappas, kasarihan se määrää täälläkin. Viisari pysähtyy vuoteen 1985. 

– Day of the Dead on pitkäaikainen suosikki, niin sanotaan nyt se. Se on ehkä vähän outo valinta, etenkin kun Romerolla on CV:ssään Night of the Living Dead [1968] ja Dawn of the Dead [1978], mutta rehellisesti sanoen olen katsonut Day of the Deadin useammin kuin minkään muun kauhuelokuvan, joten jotain erityistä siinä on. 

– Vaikka juoni ei ole oikeastaan kummoinen, se kantaa, ja henkilöhahmot ovat mieleenpainuvia: osa todella hauskoja, osa niin hulluja, että se on hauskaa. Mikään kauhukomedia tyyliin Evil Dead 2 se ei kuitenkaan ole. Elävät kuolleet ja gore-osuudet ovat todella näyttäviä, ja zombiuhan lisäksi jännitettä lisäävät henkilöiden väliset eripurat, jotka saavat melko brutaaleja piirteitä. Myös soundtrack on hieno ja painostava – me lainattiinkin sitä Vacant Coffinin Gut Worship -biisin loppuun Sewer Skullpture -levyllä. 

Täytyykin tsekata raina pitkästä aikaa.

 

KAINALO: Isoilta pojilta pienemmille

Pyysimme Lasse Pyykköä listaamaan viisi kautta aikain vaikuttavinta heavy metal -levynkantta. Ketään tuskin yllättää, että kaikki valinnat tulevat 1980-luvulta… 

1. IRON MAIDEN – KILLERS (1981) 

– Jotta muillakin olisi mahdollisuus top-5-sijoituksiin, otan mukaan vain yhden Maidenin levynkannen. Powerslave on hienoin, mutta Killers on jäänyt lapsuudesta mieleen suorastaan pelottavana kuvana. Urbaani, yöllisen brutaali kansi on täydellinen visualisointi nuoren ja nälkäisen bändin kurkkuun kiinni käyvälle, Itä-Lontoon pimeiden katujen kovuutta ja aggressiivisuutta huokuvalle soundille. ”Scream for mercy!” 

2. VAN HALEN – 1984 (1984) 

– Pihan isommilta pojilta löytyi tämä levy, ja itsekin pääsin sitä hypistelemään. Bändi kolahti kunnolla vasta myöhemmin, mutta härskisti kapinaa huokuva kansikuva jäi kummittelemaan päähäni ensi näkemältä. Kymmenvuotiaskin ymmärsi, että tupakoiva enkelipoika rockhenkisessä kampauksessaan ei ole se enkeli, josta koulussa kerrottiin. Todella ikoninen kansi – tyylikästä, taitavaa ja mieleenpainuvaa työtä, kuten levyltä löytyvä musiikkikin. 

3. SLAYER – SOUTH OF HEAVEN (1988) 

– Jos odotukset Reign in Bloodin seuraajan suhteen olivat jo lähtökohtaisesti pelonsekaisen kovat, ankara kansitaide latasi lisää vettä, tai paremminkin verta, myllyyn. ”Ainakaan kannen perusteella bändi ei ole mennyt pilalle”, hykertelimme innokkaina. Ja kuitenkin Teemu [Hannonen] päätyi heittämään kannet seinään, koska musiikki ei ollut yhtä rankkaa kuin ennen, heh heh! Silloin ei tosin paljon naurattanut. Lempparibändien tyylinmuutokset otti koville. Onneksi levyltä löytyy jotain hyvääkin sairaalloisen hienon kansitaiteen lisäksi, kuten esimerkiksi Dave Lombardon mieletön rummutus. Tykkään kovasti taiteilijan käyttämästä paletista ja maalaustyylistä: tunnelma on niin sanotusti taskussa, ja infernaalisen kaaoksen äänet pystyy lähes kuulemaan. Hyvistä hetkistään huolimatta musiikki jättää toivomisen varaa – kansi ei. 

4. ANTHRAX – AMONG THE LIVING (1987) 

– Tässä on saatu nerokkaan vähäeleisesti aikaan levottomuutta herättävä kuva. Erittäin tyylikäs kansi ja klassikkolevy muutenkin. Olihan tämä suunnilleen kovinta vuonna 1987. Myöhemmin albumi on palannut takaisin soittimeen, ja kyllä vain toimii. 

5. KISS – ANIMALIZE (1984) 

– Yksinkertaisen tehokas ja mieleenpainuva kansi, joka sopii tuon ajan KISSille täydellisesti. Levyn nimi on kirjailtu asiaankuuluvan villisti, ja se etukannen nurkkaan printattu – ei siis edes tarra – ”TV:stä tuttu” on klassikko, hah hah!

Julkaistu Infernossa 7/2021.