Daniel Brennare kuulostaa jo puhelun alussa täsmälleen siltä, mitä Lake of Tearsin musiikin perusteella voi odottaa.
Ruotsalaisen äänessä kuuluu rauhallisuus ja herkkyys, mutta myös pidättyväisyys, kun hän alkaa kertoa, mikä aikoinaan johdatti hänet metallimuusikon elämään perusduunarin arjen sijaan.
– Olin elämäntaparokkari jo ennen kuin edes ymmärsin, mitä se oikeastaan tarkoittaa, Daniel toteaa samalla, kun hänen puhelunsa taustalta kuuluu hiekan rapinaa, askeleita ja linnunlaulua.
– Kaikki muuttui kertaheitolla 70-luvun lopulla. Leikin parhaan ystäväni kanssa, ja hänen isoveljensä luukutti taustalla The Scorpionsia ja KISSiä. Sen jälkeen oli selvää, että rock on elämäni. Siitä eteenpäin tarinani on varmaan aika tylsä ja tavallinen. Rock johti minut Iron Maidenin kautta heavyyn ja Metallican kautta thrashiin. 80-luvun lopulla vain death metal pystyi vastaamaan äärimmäisyyden kaipuuseeni.
Järven rannalla käyskentelevän Danielin ääneen syttyy värikkäämpää eloa, kun hän kertoo huomanneensa vasta jälkikäteen, miten erilainen ilmiö death metal aikoinaan oli.
– Mieti, miten hullua tahtia metallin evoluutio tuolloin eteni. Vain kymmenessä vuodessa raskain mahdollinen musiikki oli muuttunut vanhan liiton rockista ja heavystä mielipuolisen raskaaksi death metaliksi.
– Nykyään death metal ei ole sitä, mitä se oli tuolloin, tai… oikeastaan ongelma on, että se on täsmälleen sitä, mitä se oli 90-luvun taitteessa. Sen jälkeen death metalista tuli enemmän sääntöjen seuraamista kuin niiden murtamista. Kun death metal oli uusi asia, sen vimma, nälkä ja raivo olivat jotain sellaista, joka sai jopa minun kaltaiseni ihmisen yrittämään soittamista ja laulamista. 90-luvun alussa meidän oli vain pakko perustaa bändi.
Mustan merkin alla
Pian Daniel oli löytänyt kotikaupungistaan Boråsista joukon death metalista innostuneita muusikonalkuja. Soitto- tai sävellystaidolla ei ollut juuri merkitystä, kun porukka pääsi demottamaan oikeaan studioon.
Black Mark oli yksi 1990-luvun hienoimmista metallilafkoista. Bathory-pomo Quorthonin isäukon Börje ”Boss” Forsbergin luotsaaman yhtiön katalogi on huikea, mutta yhtiön toiminnan ympärillä on aina leijunut salaperäisyyden verho.
Lake of Tears sai yhtiöltä tarjouksen vuonna 1994, juuri kun se oli saamassa valmiiksi debyyttialbuminsa.
– Totta puhuakseni olisimme allekirjoittaneet siinä iässä ihan minkälaisen levytyssopimuksen tahansa. Halusimme vain päästä julkaisemaan ihan aidon albumin, Daniel hymähtää.
– Kaveriemme bändi Cemetary oli tehnyt sopimuksen Black Markin kanssa. He hehkuttivat lafkaa varauksetta, joten hyppäsimme samaan veneeseen, ja oikeassahan he olivat. Black Mark oli levyillemme sopivan oloinen julkaisija, ja saatoimme tehdä sen suojissa oikeastaan mitä halusimme.
Daniel sanoo Black Markin tuntuneen sopivan irralliselta levy-yhtiöltä ”ulkopuolisten bändille”.
– Göteborg-soundi ei oikein koskaan iskenyt minuun. Pidin enemmän Tukholman bändeistä. Göteborg-bändien biiseissä oli aina liikaa korkealentoisen iloista melodisuutta, kun itse haikailin enemmän tumman, viipyilevän ja melankolisen soundin perään. Olin jo tuolloin ihmisenä sellainen.
– Emme oikeastaan halunneet kuulua kumpaankaan joukkoon. Kutsu sitä vaikka nuorten miesten kapinaksi, mutta näyttämisenhalu ja oman äänen etsintä johtivat siihen, että oma soundimme ylipäänsä syntyi.
Suurempaa taidetta
Oman soundinsa Lake of Tears todellakin löysi. Bändi oli ehkä aloittanut death metalia ihannoiden, mutta jo sen Greater Art -debyytti (1994) ja sitä seurannut Headstones (1995) edustivat jotain aivan muuta. Lake of Tears oli löytänyt oman, runollisemman yhdistelmänsä deathiä, doomia ja goottimetallia.
– Johanin [Oudhuis, rummut] liityttyä bändiin loppuvuodesta 1992 olimme jo laajentaneet tajuntaamme sekä kuvaannollisesti että kirjaimellisesti niin paljon, että musiikistamme tuli jotain ihan muuta kuin death metalia.
– Koimme yllättäen sukulaisuutta Tiamatin Sumerian Cry- ja The Astral Sleep -albumeja sekä Paradise Lostin ensimmäisiä levyjä kohtaan. Vielä varhaisilla demoillamme saatoimme soittaa kymmentä eri riffiä jokaisessa biisissä, mutta pian tyylimme muuttui kuin luonnostaan pohdiskelevammaksi ja viipyilevämmäksi.
– Greater Artin tekeminen oli todella kiehtovaa. Pääsimme äänittämään Sunlight-studiolle, missä vietimme muutaman viikon. En tiedä vieläkään, miten saimme albumin tehtyä, koska emme osanneet oikeastaan edes soittaa, mutta jotenkin me vain raavimme kokonaisen levyn kasaan.
– Headstonesin kohdalla tilanne oli päinvastainen. Olimme itsevarmoja ja ennen kaikkea todella keskittyneitä. Aloimme hallita soittamisen, minä ymmärsin jo vähän laulamisesta ja jotenkin saimme vangittua levylle aika omalaatuisen tunnelman. Jälkikäteen se tuntuu melkein kuin unelta, jonka saimme muutettua musiikiksi.
Kuten esikuvansa, myös Lake of Tears muuttui nopealla tahdilla 1990-luvulla. Trippaileva Crimson Cosmos (1997) tuntui jo melkein kuin eri yhtyeen tekemältä.
– Kansistahan sen jo näkee, millaisissa vaikuttimissa niihin aikoihin liikuimme, Daniel toteaa.
– Olimme alkaneet uppoutua yhä enemmän 70-luvun progeen ja bändin kemiat olivat paremmat kuin koskaan. Aloimme saada pikkuhiljaa nimeä, ja tuntui siltä, että Lake of Tears voisi mennä vaikka miten pitkälle.
– Tutkimme ihmismieltä ja halusimme löytää jonkin aiemmin tavoittamattoman, psykedeelisemmän osan olevaisuudesta. Pink Floyd ja muutamat muut yhtyeet olivat näyttäneet meille suuntaa. Se tuntui hetken oikealta tieltä.
Elämän syksy
Juuri kun Lake of Tears oli pääsemässä kiinni aktiiviseen kiertue-elämään, bändin taipaleella alkoi aikakausi, jota Daniel nimittää vaivautuneesti naureskellen ”pimeäksi keskiajaksi”.
Forever Autumn (1999) oli bändin siihen asti paras albumi, mutta samalla myös hetkellisen lopun alku.
– Lake of Tears oli omituisessa limbossa ja minulle tärkeä ihmissuhde samalla päättymässä, joten aloin purkaa pahaa oloani musiikkiimme, Daniel kertoo kiertelemättä.
– Kappaleissamme oli ollut aiemminkin hieman minua, mutta nyt se korostui. Ahdistukseni pyrki pintaan, ja ennen kuin ymmärsinkään, olin tehnyt kappaleistamme kuvajaisiani.
– Pidin siitä, kuinka ihminen muuttuu usein syksyllä hieman introvertimmaksi olennoksi kuin hän on kesällä. Kesä on huoletonta aikaa, mutta syksyllä ihmisellä on tapana ajatella hieman enemmän. Tunsin syvää yhteyttä siihen vuodenaikaan ja tein siitä metaforan tunteille, joita silloin käsittelin.
Pian Forever Autumnin julkaisun jälkeen Lake of Tears lakkasi yllättäen olemasta. Danielin mukaan kyseessä ei kuitenkaan ollut aivan niin dramaattinen hajoaminen kuin aiheesta maalailtiin.
– Black Mark alkoi tuntua etäisemmältä, emmekä enää tienneet, mihin olemme menossa, hän huokaisee syvään.
– Forever Autumnin äänitysten ja julkaisun välissä saimme monta lupaavaa tarjousta pitkistä kiertueista. Syystä, joka on meille yhä tuntematon, Black Mark hylkäsi kaikki nuo tarjoukset. Olisimme voineet päästä tien päälle esimerkiksi Tiamatin kanssa, mutta sen sijaan ei tapahtunut mitään.
– Päätimme tyytyä kohtaloomme ja pistimme Lake of Tearsin jäihin. Olimme turhautuneita, ettei vuosien puurtamisemme johtanut mihinkään, joten päätimme, että ehkäpä on sama, jos emme enää edes yritä.
Heräämisiä todellisuuksiin
Vuonna 2003 Lake of Tears palasi yllättäen elävien kirjoihin ja julkaisi levyn nimeltä The Neonai. Moni Lake of Tears -kuulija koki albumin fiilistelevän goottirockin liian suureksi muutokseksi yhtyeen entisiin tekemisiin nähden, mutta toiset löysivät nyt orkesterin ensimmäisen kerran.
Daniel luonnehtii albumia uudeksi aluksi ja oppimisprosessiksi, josta syntyi itsenäinen Lake of Tears.
– Bändi saattoi olla hetken telakalla, mutta musiikin tekeminen ei loppunut. Ei ainakaan minun kohdallani. Minun on pakko kirjoittaa musiikkia, hän kuvailee harkitsevalla äänenpainollaan.
– The Neonai oli täyttymyksellinen levy, mutta samalla se oli hieman pakotettu viimeinen levytys Black Markille, jotta pääsisimme vihdoin omillemme. Tilanne latasi minuun omituista halua koettaa Lake of Tearsin kanssa vielä kerran ja katsoa, kääntyykö tarinassamme kokonaan uusi luku vai vaivummeko unholaan.
– Aloin tuolloin vasta opetella äänittämistä, ja tästä levystä alkoi samanlainen oppimisprosessi kuin vuosia aiemmin soittamisen suhteen. The Neonai oli kokeilua, yrityksiä ja erehdyksiä. Oman leimansa albumille antaa se, että sillä on paljon positiivisia sävyjä. Olin juuri saanut ensimmäisen lapseni, ja se elämäni myönteisin aika heijastui myös The Neonaihin.
Lupauksistaan huolimatta Black Mark ei saanut edelleenkään järjestettyä Lake of Tearsiä tien päälle.
Pohtiessaan nyt noita aikoja Daniel kertoo olevansa jollain tapaa jopa hyvillään siitä, ettei bändi saavuttanut 2000-luvun alussa sellaista menestystä kuin se olisi ehkä voinut.
– Kun olimme 25–30-vuotiaita, me todellakin haaveilimme muusikonelämästä, kiertueista, maailman näkemisestä ja isommille yleisöille soittamisesta.
– Muistan kuitenkin, kun lähdimme vähänkin laajemmalle kiertueelle. Se söi minua sisältäpäin, koska minua ei vain ollut ohjelmoitu siihen elämään. Onneksi motiivini ei koskaan ollut tulla isoksi bändiksi.
– Inspiraationi vahvistui, kun soitimme yhdellä harvoista kiertueista Saksassa ja jaoimme nimmareita. Jonkin toisen bändin jonossa oli kiljuvia tyttöjä, meidän jonossamme taas ihmisiä pyörätuoleissa ja muita… henkisesti ja fyysisesti vaurioituneita hahmoja. Aloin ymmärtää olevani rikkinäinen ihminen, joka tekee musiikkia rikkinäisille ihmisille.
Karu tie sairauteen
Hetken aikaa Danielista tuntui, että hän oli saanut viimein elämänsä juonen päästä kiinni. Pian Black Brick Road -albumin (2004) jälkeen Lake of Tearsin taivaalle kasautui kuitenkin jälleen synkkiä pilviä.
– Olin saanut perhettä, opetellut työstämään musiikkia itsenäisesti ja pääsimme lopulta irti myös Black Markista, joten Black Brick Road oli eräänlainen uusi alku minulle ja koko Lake of Tearsille.
– Aloin kirjoittaa levyä kaikessa rauhassa jo The Neonain valmistuttua ja sain houkuteltua koko bändin yhteen samalla, kun saimme mielenkiintoisia levytyssopimustarjouksia. Kaikki alkoi vaikuttaa hyvältä, mutta… En osaa vieläkään sanoa, mistä se johtui – mitä elämästäni uupui tai mitä siinä oli liikaa –, mutta levyn onnistumisesta huolimatta aloin kuvitella demoneja sinne, missä niitä ei ollut.
Vielä Moons and Mushroomsin (2007) aikoihin Lake of Tearsin jäsenet vetivät yhtä köyttä ja ikään kuin opettelivat musiikin tekemistä uudelleen, mutta pian lopunajan merkit olivat jälleen ilmoilla.
– Moons oli kuin Black Brick Roadin sisaralbumi. Sama studio, sama kokoonpano ja samat äänittäjät, mutta samalla levyllä kuuluu myös se, miten käännyin pikkuhiljaa sisäänpäin ja miten mieleni vain synkkeni synkkenemistään.
– Moons and Mushroomsin jälkeen minulla diagnosoitiin leukemia. Oli huojentavaa saada selitys sille, mikä mieltäni oli varjostanut jo vuosikaudet, vaikkei kaikkea voinut sairauden piikkiin laittaakaan.
Tieto vakavasta sairaudesta synnytti albumin Illwill (2011), joka oli jäädä Lake of Tearsin viimeiseksi.
– Illwill oli eräänlainen peilikuva. Sain paljon erilaisia hoitoja, ja se kaikki sai minut tuntemaan kuin olisin herännyt eloon ensimmäistä kertaa yli vuosikymmeneen. Koko se painajaismainen, unenomainen tila oli yhtäkkiä tiessään. Värit olivat kirkkaampia ja olin täynnä energiaa.
– Se purkautui albumille sekä eläväisimpänä että aggressiivisimpana musiikkina, jota olen koskaan kirjoittanut. Sen sijaan, että mieleni olisi ollut vain tasaista, väritöntä ja tunteetonta massaa, kaikki elämän ääripäät olivatkin yhtäkkiä taas olemassa, ja ne kuuluvat musiikissa laajoina kontrasteina.
Huutoa sisäänpäin
Illwillin ja uuden Ominous-albumin välillä ehti kulua peräti kymmenen vuotta.
Daniel kertoo voivansa nyt hyvin ja olevansa sinut ailahtelevan terveydentilansa kanssa, mutta myöntää menneen vuosikymmenen paljastaneen, että hänen mielensä on ikuinen pimeyden ja valon taistelukenttä.
– Leukemia on monen muun sairauden lailla täynnä ylä- ja alamäkiä. Ihminen on monimutkainen laitos. Hetkittäin tällaisen taudin kanssa saattaa tuntea olevansa elossa enemmän kuin kukaan muu, mutta yhtä usein sitä on vähemmän kuin ihmiset keskimäärin. Hyviä hetkiä ei ymmärrä vaalia, ennen kuin on jälleen vajonnut alhoon.
– Lake of Tears oli hajonnut kappaleiksi jo vuosia aiemmin ja me vain kituutimme väkisin eteenpäin. Olimme vähän kuin jumissa 90-luvun haaveessa. Lopulta perheellistyminen ja ongelmamme ajoivat meidät erilleen.
– Elin vuosikausia eräänlaisessa oman elämäni mustassa aukossa, jossa millään ei tuntunut olevan mitään merkitystä. Kaikki oli jälleen vain tasaista. Harmaata. Olematonta. Leukemia ja masennus leimasivat kaikkea mitä tein.
Daniel jatkaa avaamalla Ominous-albumin tarinaa. Hän pitää sen musiikkia itselleen yhtä aikaa todella vieraana ja läheisenä.
– Levyn tekeminen oli vaikeaa, koska koin kaiken syntyneen musiikin olevan jotenkin oman pienen mieleni luomaa harhaa eikä todellista musiikkia laisinkaan, hän pohtii.
– Muistan ne ikuisuudelta tuntuneet hetket, kun istuin tyhjän paperin edessä eikä mielessäni ollut mitään. Ei sanoja, ei ääntä, ei melodioita, ei mitään. Se on hirvittävin tunne, mitä ihminen voi tuntea. Kun ei tunne mitään.
– Vuosien aikana tunnelin päässä alkoi näkyä valonpilkahduksia ja ymmärsin, että haluan muuntaa kaiken kokemani musiikiksi. Kaiken sen, mistä olen kärsinyt. Sen kaiken, mikä on saanut minut huutamaan sisäänpäin.
– Tiedän, että moni haluaa unohtaa elämänsä synkimmät hetket ja masennustensa syvyydet. Minä purin ne musiikiksi, jossa kuuluvat kaikki Lake of Tearsin vaikuttimet. Sen myötä levyllä kuullaan hyvin erityyppisiä kappaleita, elektronisuutta ja folkahtavuutta myöten.
Kohti kosmosten harmoniaa
Vuoden 2021 Lake of Tears on yhtä kuin Daniel Brennare. Hän sävelsi, sanoitti, äänitti, miksasi ja masteroi koko uuden albumin itsekseen.
– Kaikki on nyt täysin eri lailla kuin aikoinaan, jolloin Lake of Tears oli bändi, joka musisoi yhdessä. Nyt Lake of Tears on jotain paljon henkilökohtaisempaa, Daniel summaa.
– Nyt kykenen kirjoittamaan ja äänittämään musiikkia itsekseni, ja se on ihan hyvä asia saavuttaa, kun alan olla 50-vuotias. Kykenen ilmaisemaan itseäni tavalla, joka saattaa olla terapeuttista itsellenikin.
– Ymmärrän nyt, etten ole samanlainen ihminen kuin moni muu, enkä enää edes pyri siihen. Olen hyväksynyt sen, että tunnen niin paljon sympatiaa ja empatiaa muita kohtaan, että unohdan usein itseni sen kaiken alle, mutta ehkäpä olen nyt oppinut antamaan tilaa hieman myös itselleni.
Kävelynsä päätteeksi kotiovelleen saapuva Daniel ei uskalla luvata Lake of Tearsille tai muille luoville projekteilleen varmaa tulevaisuutta. Silti mies vakuuttaa olevansa nyt optimistisempi kuin aikoihin.
– Kiinnostuin jokunen vuosi sitten orkestraalisesta ja elokuvamaisesta musiikista. Olen yhä utelias opiskelemaan musiikin eri keinoja, ja olenkin tutkinut mahdollisuuksia kirjoittaa sitä eri tavalla.
– Ominousin oli tarkoitus olla viimeinen Lake of Tears -albumi, ihan tietoisestikin. Juuri ennen kuin kirjoitin asian julkiseksi, pyyhin julistuksen pois, koska olin alkanut saada ideoita uusia kappaleita varten.
– Nyt kun olen tietoinen siitä, millaista ulkoisen ja sisäisen kosmoksen välistä väittelyä elämäni saattaa olla, voin vain yrittää löytää niiden välille harmonian musiikin kautta.
Julkaistu Infernossa 4/2021.