The Beatlesin ”Valkoinen tupla”. Se oli albumi, jota parivuotias Maike osoitteli kauppareissulla isän luvattua että poika saa valita yhden levyn.
– Ei mulla ollut varmaan mitään hajua, mikä se levy oli, mutta sen jälkeen olin kuulemma istunut levysoittimen ääressä ja kuunnellut sitä koko ajan, nykyisin 55-vuotias Maike kertoo.
– Mulla on se sama vinyyli edelleen hyllyssä ja olen kuunnellut sitä yli viidenkymmenen vuoden ajan!
Kiinnostus The Beatlesiä kohtaan kasvoi entisestään vielä alle kouluikäisenä. Kaikki bändin levyt oli saatava ja niihin säästettiin viikkorahoista. Kun levyt oli kerätty, seuraava innostus löytyi 1970-luvun rockista.
– Muistan yhä Alice Cooperin Killer-levyn, sen miten pelkäsin sitä! Se bändi oli niin julmetun tylyn näköinen. Levyn kansi, ja musa tietysti myös.
– Sen jälkeen tuli Hurriganes, ja esimurrosikäisenä alkoi löytyä kaikki tavallaan yhtä aikaa. AC/DC, Black Sabbath, Motörhead ja Van Halen.
Australialaisen ja detroitilaisen rock’n’rollin ja garage rockin kautta syntyi luonnollinen jatkumo punkiin. Maike oli noin 13-vuotias kuullessaan ensimmäistä kertaa torniolaista Terveet Kädet -yhtyettä. Mies muistaa yhä selkeästi tilanteen, kun noin 50 sekunnin mittainen Mulla on liian lyhyt sänky soi radiossa.
– Kimmo Miettinen soitti sen ohjelmassaan kaksi kertaa peräkkäin. Nauhoitin sen ja ajattelin, että tämä on niin pelottavan sairasta ja rankkaa musaa, että huh huh!
Yksi käänteentekevä yhtye löytyi brittiläisestä Kerrang!-musiikkilehdestä. Maike oli onnistunut keplottelemaan vanhempansa tilaamaan julkaisun sillä varjolla, että poika opiskelisi siitä englantia. Kerrangista löytyi kaikkea sellaista, mistä Suomessa ei ollut kuultukaan.
– Muistan kun näin ensimmäiset kuvat Venomista. Lehdessä kerrottiin, että nämä juovat pappien oksennusta ja rakastelevat kuolevia huoria. Se oli aivan käsittämätöntä tekstiä, ja minkä näköisiä äijiä ne olivat! Tiesin, että bändin oli pakko olla hyvä, ennen kuin olin kuullut biisiäkään.
Ruotsin rajalla Haaparannassa oli levykauppa, jossa oli parempi valikoima ja halvemmat hinnat kuin Suomessa. Sinne oli helppo lähteä kotikyliltä Oulusta pienellä porukalla ajokortillisen kaverin tai jonkun isoveljen kyydissä.
– Kävimme ostamassa vinyylejä, hardcorepornolehtiä ja kakkoskaljaa, sillä sitä sai alaikäisetkin. Nämä oli tällaisia nuorten miesten reissuja, Maike nauraa.
Venomia seurasivat muut sen ajan rankat bändit kuten sittemmin thrash metalin Big Fourina tunnettu joukko, Metallica, Megadeth, Slayer ja Anthrax. Toisaalta samaan aikaan vallitsi suuri innostus southern rockia kohtaan.
– Kaikki erityyppiset bändit ovat kulkeneet koko ajan rinnakkain. Kaikki menee, kunhan siinä on asennetta – ainoastaan iskelmähumppa ja disko eivät kiinnosta pätkääkään.
Alkumetrit
Maiken soittoharrastus alkoi ensimmäisen syntymäpäivälahjaksi saadun kitaran myötä. Se oli käytetty Landola, jota Maike kutsui leipälapioksi, sillä se oli hyvin kookas kymmenvuotiaan pojan käsiin.
– Olisin halunnut alun perin rumpaliksi, mutta mulla ei ollut mikään varakas koti, eikä kerrostaloon ollut mitään saumaa saada rumpuja.
Soittimen saatuaan tuleva kitaristi opetteli nuotit ja soinnut alkeisoppaiden avulla. Kitaratunneille lähteminen ei kiinnostanut, ja omien biisien tekeminen alkoi heikoista soittotaidoista huolimatta saman tien. Kavereiden kanssa syntyi useita bändiviritelmiä, joissa kurkkupurkit toimivat rumpuina ja keikat soitettiin naapuruston pikkulapsille.
Ensimmäiseen sähkökitaraan, halpaan Les Paul -kopioon, piti säästää rahaa parin vuoden ajan.
– Kävin katsomassa sitä joka päivä koulusta tullessa yhdessä vanhassa, oikein perinteisessä musaliikkeessä. Siellä oli eräs vanha eukko, joka sanoi, ettei saa koskea jos ei osta! Kyttäsin aina hetken, että sen naisen katse vältti ja pääsin hiplaamaan sitä kitaraa edes vähän!
Ensimmäisen oikean bändinsä Poison Whiskeyn Maike perusti 15-vuotiaana Jarodias-nimisen rumpalin kanssa. Soittotaidot olivat yhä rajalliset ja homma loppui lyhyeen.
– Sitten mulla iski fiilis, että vittu, mä haluan perustaa bändin, joka on yhtä kova kuin Venom!
Black metalin pioneeriyhtye toimi suurimpana innoittajana vuonna 1985 perustetulle Faff-Beylle. Maike, Jarodias ja basisti Sandman olivat tuolloin alle parikymppisiä. Alussa mukana oli myös Graveyard-niminen laulaja.
– Vedimme paljon keikkoja nelistään, mutta kun lähdimme tekemään ekaa demoa, huomasimme, että eihän tämä jätkä osaa laulaa! Meillä oli niin paskat kamat eikä keikkakaaoksessa saanut laulusta mitään selvää, että studioon mennessä ihan hymy hyytyi. Oli pakko antaa kenkää, vaikka hän oli kiva kaveri ja perustajajäsen.
Yhtye yritti etsiä uutta solistia, mutta tuloksetta. Muut ehdottivat, että Maike kokeilisi laulamista.
– Ei se ollut käynyt mulla mielessäkään, mutta kokeilin ja se tuntui yllättävän hyvältä. Pojat olivat ihan innoissaan, joten hyväksyin tilanteen.
– Oulussa ei ollut ketään sopivaa tyyppiä, ja meille oli tärkeää, että on oikeasti rankka ja hyvä tyyppi, hyvä kaveri. Ei siinä lähdetty miltään muusikkopohjalta tai laulutunneilta hakemaan ketään bändiin, Maike nauraa.
Suomen Venom
Kun tuli aika äänittää Faff-Beyn ensimmäinen demo, Maike oli ehtinyt totutella uuteen laulaja-kitaristin rooliinsa vain parin kuukauden ajan. Vuonna 1986 nauhoitettua demoa ei ikinä julkaistu, mutta se on mukana hiljattain ilmestyneessä Holy Bible -paketissa, joka kattaa bändin viiden ensimmäisen vuoden julkaisut.
– Lähetimme sitä aikoinaan sinne tänne, myös ulkomaille. Roadrunner ja Music for Nations jopa vastasivat, että ihan kovankuuloista matskua, mutta ei sovi heidän katalogiinsa juuri nyt.
Toisella kitaristilla vahvistettu yhtye päätti perustaa oman levy-yhtiön. Nelikko otti ison pankkilainan ja lähti studioon äänittämään S/M Party -ep:tä. Samoissa sessioissa nauhoitettiin myös ensimmäinen kokopitkä Back from the Grave.
– Innostuimme sitten vetämään niitä pankkilainoja kurkusta alas ikään kuin edustuskuluina. Kiersimme kaupittelemassa ep:tä ympäri Suomea ja firman rahat meni suurin piirtein näihin reissuihin. Ei siinä mitään, koko bändi piti kyllä hauskaa.
S/M Party julkaistiin bändin omalla lafkalla Grave Recordsilla, mutta varsinaisen pitkäsoiton kohdalla loppuivat rahat. Apuun saatiin oululaisen Bad Vugum -levymerkin Kari Heikonen, jonka kustannuksella yhtyeen kolme seuraavaa julkaisua ilmestyi.
Bändi otettiin alusta asti vastaan hyvin ja keikkoja riitti ympäri maata. Maike uskoo sukseen johtuneen siitä, ettei Faff- Beyn kaltaisia rankempaa metallia soittavia bändejä juuri ollut.
– Olimme aika friikkiä kamaa hc-punkin, thrashin ja speed metalin välimaastosta. Ehkä liian rankka ja sairas bändi nousemaan heavy metal -yleisön suosioon, mutta myös liian hevijätkiä hardcore punk -porukalle.
Kitaristi muistelee, että ajan meininki oli yhtä rankkaa kuin yhtyeen musiikki.
– Bailattiin koko ajan aivan hullun lailla, mutta saatiin ihmeen kaupalla keikat hoidettua tyylikkäästi, ilman että soitto kärsi. Silloin oli ihan mahtavat piirit ja totuimme ehkä liian hyvään, sillä pääsimme heti keikkailemaan. Eihän oululaiset bändit tavallisesti päässeet! Eka levynjulkkarikeikkakin oli Tavastialla.
Faff-Bey ei saavuttanut samanlaista menestystä kuin esimerkiksi aikalaisensa Stone, mutta Maikea se ei harmita. Nykyisin ainakin kulttisuosio on vahva, sillä aiemmin mainittu Holy Bible -kokoelma on miehen arvion mukaan jo lähes loppuunmyyty.
– Uudet sukupolvet ovat kiinnostuneet Faff-Beystä ja vanhat, mun ikäiset ovat kyselleet sen perään ihan hemmetisti. Sen takia otinkin tuon julkaisun hoitaakseni, olin sen tekemisessä mukana tuottajana. Kaikki meni mun käsien läpi, ja siitä tehtiin niin hyvä kuin mahdollista.
– On ollut kivaa kuunnella omia levyjä nyt jälkeenpäin ja huomata, että ne ovat kestäneet aikaa. Tässä vaiheessa niitä voi kuunnella tavallaan ulkopuolisen korvin ja ylpeänä, että kylläpä on kovaa kamaa! Tuosta on leikki kaukana, Maike nauraa.
Faff-Bey lopetti vuonna 1997, mutta on aktivoitunut hetkellisesti vuosina 2005 ja 2012. Toiminta ei ole ollut pistokeikkailua kummempaa, sillä bändin kokoonpano on hajautunut eri puolille Suomea.
– Pari kertaa lähdettiin pitämään hauskaa tien päälle, ja siitä jäi lämpimät muistot. Jatkosta ei ole mitään suunnitelmia, eikä bändi ole tällä hetkellä olemassa, mutta ei se mahdoton ajatus ole. Tässä vaiheessa ei kannata poissulkea enää mitään.
Yleisesti Maike ei ole erityisen innoissaan vanhoista yhtyeistä, jotka tekevät comebackin jopa vuosikymmenten levytystauon jälkeen.
– Mietin jossain vaiheessa, että nythän Faff-Beyn pitäisi tulla takaisin, kun kaikki muutkin tulevat, mutta ei se riitä. Pitäisi olla oikeasti sanottavaa, jos lähtee tekemään uutta levyä. Rima on korkealla, ja sen pitäisi olla sitä alkuaikojen brutaalimpaa osastoa. Yhtään ei lähdetä nynnyilemään, kitaristi nauraa.
Täysipäiväinen muusikko
Maikea kahdeksan vuotta vanhempi Terveet Kädet -laulaja Läjä Äijälä tuntui aikoinaan suurelta ja pelottavalta hahmolta. Bändien yhteisillä keikoillakin kitaristi kiersi hänet kaukaa eikä tohtinut häiritä. Faff-Beyn Tavastian-keikalla Läjä ilmestyi bäkkärille.
– Hän heitti: ”Vittu, te ootte Suomen paras bändi. Tulehan Maike tuonne meidän pöytään!” No, minähän menin.
Faff-Beyn bussi lähti takaisin Ouluun, mutta Maike jäi Läjän kämpille Helsinkiin peräti pariksi viikoksi. Miehistä tuli läheisiä kavereita, kuin veljeksiä, ja he perustivat yhdessä Death Tripin vuonna 1988. TK-soittajista koostuva projekti levytti aikoinaan vain kolme singleä, mutta keikkaili ahkerasti. Läjä asui tuolloin vielä Helsingissä ja Maike Oulussa.
– Yhtenä päivänä Läjä soitti ja kertoi, että hänelle on tullut avioero ja koko Helsinki vituttaa. Heitin puolileikilläni, että ”muuta Ouluun”. Ei mennyt kuin pari viikkoa, kun Läjä soitti Oulun rautatieasemalta, että ”täällä mä nyt oon, tulepa hakemaan”, Maike nauraa.
Miehet viettivät jatkuvasti aikaa yhdessä, ja vuonna 1989 Läjä pyysi Maikea liittymään Terveiden Käsien kitaristiksi.
– Se oli mulle kova juttu, sillä TK on kovin suomalainen bändi suurin piirtein kautta aikain. Se oli vähän kuin Iggy Pop olisi pyytänyt soittamaan The Stoogesiin tai Lemmy Motörheadiin. Suostuin tietysti saman tien.
Maikella oli 1990-luvun taitteessa siis kolme aktiivista bändiä.
– Olin niihin aikoihin aika pitkälti ammattimuusikko, vaikka termi kuulostaa hirveältä tällaisen musan tekijänä. Se oli tosi makeeta aikaa mutta rankkaa elämää. Silloin vielä jaksoi!
– Faff-Bey vei tosi paljon aikaa, mikä harmittaa vähän näin jälkeenpäin. Sitä myöten kun se tavallaan hiipui, keskityin koko ajan enemmän Terveisiin Käsiin.
TK-pesti ei jäänyt pelkästään soittohommiksi, sillä myös pääasiallinen biisinkirjoitusvastuu siirtyi Maikelle. Suurten saappaiden sovittelu hirvitti aluksi.
– Se bändi oli tehnyt niin saatanan hienoja hardcore-biisejä, että oli tosi vaikeaa tehdä vastaavia tai olla toistamatta itseään. Joku AC/DC, Motörhead ja Slayer ovat onnistuneet siinä, mutta kaikki ei onnistu.
– Itselläni on aina ollut hirveä kokeilunhalu ja into tehdä kaikennäköistä. Läjäkin oli sitä mieltä, että anna tulla vaan sellaista kuin tulee. Levy levyltä siirryttiin vähän raskaampaan suuntaan, mutta kyllä siinä oli aina se sama bändi pohjalla.
Alkuja ja loppuja
Musiikillinen yhteistyö Maiken toisen pitkäaikaisen ystävän Taneli Jarvan kanssa alkoi, kun tämä pyysi kitaristia mukaan perustamaan uutta bändiä. Hiljattain pestistään Sentencedin basisti-laulajana ja Impaled Nazarenen basistina irtautunut Jarva ja Maike pystyttivät The Black Leaguen perustukset vuonna 1998.
– Tutustuimme aikoinaan Oulussa, siellä kun oli pienet piirit. Sentenced soitti alkuaikoinaan Faff-Beyn lämppärinäkin, mutta se kääntyi pian toisin päin!
Jarva oli jo muuttanut Helsinkiin, mutta kävi usein Oulussa, jotta miehet pystyivät treenaamaan yhdessä. Kaksikko teki kuitenkin musiikkia niin tiiviisti yhdessä, että välimatka osoittautui ongelmaksi.
– Mulla loppui duunit ja parisuhde eikä TK tehnyt paljoakaan, joten vuonna 2004 pakkasin kamat ja muutin Helsinkiin.
”Liigalla” riitti tekemistä ja pari albumiakin julkaistiin. Vuonna 2006 Maike erosi Terveistä Käsistä hyvässä hengessä.
– En jaksanut käydä enää Oulussa treeneissä, kun mitään ei tapahtunut. Tein biisejä vielä parille lähtöni jälkeiselle levylle ja diggailen ja arvostan bändiä yhä aivan mielettömästi.
Svart julkaisee kesäkuun alussa Demon Seeds -boksin, joka kattaa TK:n levytykset vuosilta 1989–2002 eli Maiken ajalta bändissä. Paketin mukana on massiivinen booklet, jossa koko silloinen kokoonpano muistelee aikakautta.
Ystävyys on pitänyt etenkin Läjän kanssa, ja miehet ovat yhä jatkuvasti tekemisissä. Vanha projekti Death Trip julkaisi ensimmäisen kokopitkänsä viimein vuonna 2017, ja bändin toiminta jatkuu, kun kaikilla on siihen aikaa.
Myös kovasti työstetyn The Black Leaguen toiminta hiipui vähitellen. Yhtyeen viimeinen julkaisu, vuonna 2009 ilmestynyt Ghost Brothel, on yhä Maiken mielestä yksi parhaita levyjä, joita hän on ollut tekemässä.
– Olimme tehneet hommia täysillä tosi pitkään, mutta bändi ei lähtenyt kunnolla lentoon. Kaikki tavallaan kusi, oli huono säkä ja niin poispäin. Teimme omasta mielestämme hyviä levyjä, mutta ihmisiä ei kiinnostanut tarpeeksi.
Bändi haudattiin lopullisesti vuonna 2014. Meni pari vuotta, ettei Maike juuri koskenut kitaraan.
– Ensimmäistä kertaa elämässä olin väsynyt siihen, että olin antanut jatkuvasti kaikkeni ja tehnyt helvetisti hommia.
Elinikäisiä kavereita
Ystävyys jatkui myös Jarvan kanssa, vaikkei yhteistä bänditoimintaa ollutkaan. Kaksikko tiesi aina, että tulisi tekemään vielä jotain yhdessä, ja vuonna 2016 miehet perustivatkin Poison Whiskyn. Nimi on yhtä kirjainta vaille sama kuin Maiken 15-vuotiaana perustamalla ensimmäisellä bändillä.
– Tässä on palaset kohdillaan ja mahtavat tyypit mukana. Tanelin kanssa me ollaan kuin vanha aviopari ja tavallaan täydennetään toistemme puutteita. Äijällä on mahtava asenne, ja on aina hienoa tehdä musaa yhdessä.
Poison Whisky on tällä hetkellä Maiken ainoa toiminnassa oleva yhtye, joten mies on valmis satsaamaan siihen täysillä. Hardcore punkin ja Motörheadin meiningillä soittava trio on julkaissut tähän mennessä kaksi levyä.
– Alun perin oli tarkoitus mennä treenikämpälle vain pitämään hauskaa, juomaan kaljaa ja soittamaan rokkia. Heti ekojen treenien jälkeen huomattiin, että kyllä tämä on ihan oikea bändi.
Kitaristi on nykyisestä yhtyeestään hyvin innoissaan ja odottaa jo eläkepäiviä, että pääsisi panostamaan musiikkiin entistä enemmän.
– Siviilityö vie liikaa aikaa. 90-luvulla musiikkihommilla tuli toimeen, kun oli kolme aktiivista bändiä, mutta nyt vanhana ukkona on pakko käydä päivätöissä, että on varaa tehdä näitä musatuotantoja ja harrastaa, Maike nauraa.
Lähes 40 vuodesta bändien ja musiikin parissa ei ole jäänyt hampaankoloon juuri mitään.
– Voin katsella taaksepäin tyytyväisin mielin. Kaikilla bändeillä oli tuloillaan vaikka mitä maailmankiertueita, esimerkiksi Faff-Beyllä oli buukattuna Kreatorin lämppärirundi Euroopassa, mutta kaikki kusi. Terveillä Käsillä peruuntui iso jenkkikiertue, kun ei saatu viisumeita. Nämä jutut vitutti kauheasti aikansa, mutta ei ne enää ole mielessä.
– Mulla on oikeastaan pelkästään hyviä muistoja senkin takia, että kaikki bändikaverit ovat olleet oikeita kavereita. Siellä ei ole ollut yhtäkään kusipäätä ja kaikki ovat hyviä ystäviä vieläkin.
Harmituksia ei ole jäänyt myöskään musiikillisessa mielessä.
– Olen miettinyt, että jumalauta, on tullut tehtyä yli 30 levyä, eikä yhtäkään niistä tarvitse hävetä. Muutamista diggailen edelleen ja pidän niitä tosi korkeassa arvossa.
– En ole ikinä lähtenyt huoraamaan musalla, vaikka jonkin sortin tarjouksia on tullut. Ei ole tarvinnut edes miettiä! Olen tehnyt tasan tarkkaan vain sellaisia juttuja, mitä itse rakastan.
Maike miettii, että asiat voisivat olla huomattavasti huonommin, jos hän ei olisi lähtenyt tekemään nuorena sitä mitä haluaa.
– Mikähän musta olisi tullut? Joku hermoraunio tai akateeminen kuiva käppyrä. Olisi kyllä varmaan hieno perhe, kesämökki ja auto, kitaristi nauraa.
Vanhassa vara parempi
Nykytilanteessa Maikea harmittaa ainoastaan musabisnes, joka on muuttunut ajan kuluessa radikaalisti.
– Se touhu on mennyt ihan sairaaksi! Muusikon pitäisi tuottaa kaikki musa suurin piirtein ilmaiseksi ja kaikkien saataville. Toinen juttu on trendien perässä juokseminen ja musiikin kertakäyttöisyys. Isot levy-yhtiöt määrittävät, millaista musaa pitää tehdä. Ei herranjumala, kyllä täytyy osata ajatella omilla aivoilla!
– Itse ajattelen musiikin taiteena, jossa pitää näkyä oma persoona. Jos ei ole yhtään mitään sanottavaa, täytyy tehdä jotain muuta. Tai no, jos haluaa saada helppoa rahaa jollain perseenkeikutuksella ja diipadaapalla, niin mikäpä siinä. Itse en kehtaisi katsoa peiliin, jos olisin lähtenyt tekemään jotain paskaa.
Mies kuuntelee musiikkinsa yhä cd-levyiltä ja vinyyleiltä, joita hän on kerännyt pikkupojasta asti. Uusia bändejä ei tule juuri seurattua.
– Type O Negative ja Monster Magnet ovat varmaan uusimmat bändit, jotka ovat kolisseet aivan satasella – ja niissäkin on ukot jo haudassa, Maike nauraa.
– Oikea rock’n’roll ja heavy metal ei onneksi kuole mihinkään. Tulee aina hyvä fiilis, kun näen kadulla jonkun pikkujätkän tai -mimmin, jolla on jotain Venomin ja Slayerin pätsejä. Tekisi mieli mennä oikein kättelemään ja onnittelemaan hyvistä valinnoista!
Aloitteleville ja nuoremmille muusikoille konkarilla on oikeastaan vain yksi neuvo.
– Kuuntele omaa sydäntäsi ja luota itseesi, se on kaiken lähtökohta. Järkeviä mielipiteitä voi kuunnella, mutta aina kannattaa luottaa omaan visioon. Vaikka epäröisit, niin vitut, anna mennä vaan. Siitä olen itsekin lähtenyt ja Faff-Bey on tästä hyvä esimerkki.
– Mulle musiikki on rakkaus, joka ei kuole ikinä, millään. Elämässä on tapahtunut kaikenlaista, mutta se on pysynyt aina ja siihen voi luottaa. Musiikkiin ja hyviin kavereihin.
Vaikka Maiken bändit ovat keskittyneet vahvasti rankempaan osastoon, mies ei näe mahdottomana, että tekisi jonain päivänä vaikka bluesia tai progea. Juuri nyt on kova palo päästä tuuttaamaan pelkästään Poison Whiskyä.
– Näistä hommista ei jäädä eläkkeelle. Toivon, että lähden saappaat jalassa ja teen musaa niin pitkään kuin pystyn.
Kysyn lopuksi, onko uralta jäänyt mieleen mitään erityisen hauskaa tapausta. Pienen mietinnän jälkeen Maike alkaa kertoa Faff-Beyn S/M Party -ep:n kannesta.
– Se nimikkobiisihän kertoo sadomasokismista. Kyselimme kaikki tuntemamme kauniit naiset läpi, jos joku lähtisi poseeraamaan levyn kanteen korsetti päällä. No, ei kukaan lähtenyt, joten totesin, että perkele, meikataan sitten minut. Kyllä se ajaa saman asian!
– Olin silloin vielä hoikka ja nätti pikkupoika. Mulla oli sitten korsetit, sukkanauhat ja kaikki systeemit ihan viimeisen päälle ja lähdimme kuvaamaan. Olen ollut siis suvaitsevaisuuden edelläkävijä, kun pukeuduin korsettiin jo vuonna 1988! Sain kyllä kuulla kuittailua, että olenko joku transu tai homo. No, en ole kumpaakaan.
Uutta ep:tä lähdettiin kaupittelemaan oululaisiin juottoloihin.
– Menin yhteen pahamaineiseen kapakkaan, jossa kävi rokkijengiä ja alamaailman porukkaa. Siellä oli kaksi ehkä viisikymppistä linnakundin näköistä jätkää, joilta menin kysymään, ostaisiko herrat levyn. Toinen katsoi sitä kantta ja totesi: ”Jumalauta, että on naitavan näköinen huora! Mitä tämä maksaa?”
– Mulla oli pokassa pitelemistä, mutta kaupat tehtiin ja häivyin äkkiä paikalta. Tänä päivänä ei ehkä menisi enää läpi, jos mulla olisi korsetti päällä!
Julkaistu Infernossa 4/2022.