Pelihallien lapset – haastattelussa Reckless Love

Kotimaan iloisin ja energisin tukkahevin sanansaattaja Reckless Love on täällä taas. Tällä kertaa rokkarit ovat kunnostautuneet synthwaven parissa.

Jo vuosituhannen alussa perustettu, mutta vasta vuoden 2010 debyyttialbumillaan kunnolla räjäyttänyt Reckless Love on pitänyt yllä hyvää vauhtia aina viime vuosiin asti. Kuopiolaislähtöisen sleaze-, glam- ja hard rockia – mitä näitä nyt on – soittavan yhtyeen 

hehkutettua ensiteosta seurasi kolme muuta albumia, joiden myötä on riittänyt tekemistä ja rundeja. 

Levyistä viimeisin, vuonna 2016 ilmestynyt InVader, vei yhtyeen uransa mittavimmalle kiertueelle. Keikkoja piisasi siihen pisteeseen asti, että piti ruveta miettimään jonkinlaista lepoa. Lähes vuosikymmenen jatkunut intensiivinen bänditoiminta oli vaatinut veronsa. Laulaja Olli Hermanista tuli isä vasta hiljattain, mutta bändin muilla jäsenillä odotti perhe kotona jo tuolloin. 

– Suomessa rundaaminen on viikonloppupainotteista, mutta ulkomailla menee neljästä kahdeksaan viikkoa tien päällä. Heräsi ajatuksia, että olisi ihan kiva katsella lasten kasvamista ja olla läsnä. 

Herman – joka vaikuttaa aidosti juuri niin positiiviselta ja aurinkoiselta kuin siinä mielikuvassa, joka minulla ja monella muulla hänestä on – muistelee kiertue-elämän verottaneen siinä määrin, että kitaristi Pepe Sedergren ja basisti Jalle Verne seurasivat lastensa ensiaskelia ja -sanoja Zoomin välityksellä. Bändi sopi yhteistuumin noin puolentoista vuoden hengähdystauosta. 

Syksyllä 2019 nelikko oli jälleen valmis käynnistelemään koneita. Seuraavalle vuodelle yhtye suunnitteli isompaa comebackiä, sillä debyyttialbumi täytti sopivasti kymmenen vuotta. 

– Meidän oli tarkoitus kiertää koko pallo läpi ihan huolella. Ehdimme soittaa Australiassa kolme viidestä keikasta ennen kuin kaikki meni säppiin. 

– Tässä mä istun vuonna 2022, kaksi vuotta myöhemmin, ja lykkäämme Euroopan-rundeja edelleen. Nyt se on sitten lopulta uuden albumin julkaisurundi. 

Syntikoita ja sähkörumpuja 

Samana päivänä tämän lehden kanssa julkaistavan viidennen Reckless Love -albumin Turboriderin piti ilmestyä alun perin jo kuukautta aiemmin, mutta julkaisupäivää lykättiin materiaalipulan vuoksi. 

– Se, ettei albumi tule suunniteltuna päivänä, on aivan järjetön juttu. Ei länsimaisessa yhteiskunnassa ole tottunut sellaiseen tilanteeseen, ettei vinyyleihin riitä muovia ja cd-levyn kansiin paperia! 

Turborider on bändin katalogissa jokseenkin erottuva teos, sillä levyllä on runsaasti vaikutteita vanhojen videopelien maailmasta ja synthwavestä. Välittömiä mielleyhtymiä tulee ainakin Billy Idoliin ja 1980-luvun ZZ Topiin. 

Alkusysäys synthwave-vaikutteiden käyttämiselle lähti Hermanin katsomasta Drive-elokuvasta. 

– Se on synkkä, noir-henkinen ja ultraväkivaltainen, ja siitä tulee vähän mieleen 80-luvun toimintaleffat. Siinä on terminaattorihenkeä, mutta se on paljon vakavampi. Vähän kuten Miami Vice – jengi muistaa vain ne valkoiset puvut ja Ferrarit ja miettii, että se sarja oli ihan vitsiä. Sehän on oikeasti todella synkkää ja karua kamaa! Tuossa Drivessa on vähän sellaista henkeä, ja siinä soi synthwave. 

Laulaja rupesi tutkimaan, mitä biisejä leffassa soi, ja löysi sen soundtrackin. Herman tajusi, että musiikki on hyvin samanlaista kuin se, mitä hän itse kuunteli lapsena ja teini-ikäisenä. 

– Samantyyppisiä soundeja, Simmons-sähkörumpuja ja kaikkea tuollaista, mutta nykyaikaisempana. Tuli mieleen pelihallit, joissa kasvoin ysärillä, leffat niiltä vuosilta ja tietyt albumit kuten Van Halenin 5150 ja Judas Priestin Turbo. Kaikki 80-luvun lopun totaalinen älyttömyys ja juustoisuus, mitä jengi harrasti silloin! 

Konseptin rakentumiseen vaikutti Hermanin mukaan etenkin tuottaja Jonas Parkkonen, joka innostui ideasta todella 

– Hän on sellainen multinero musan suhteen, fanittanut itsekin useita synthwave-artisteja ja käynyt niillä keikoilla, joten hän tiesi hommasta paljon jo etukäteen. Kaivauduimme tähän hommaan tosi syvälle ja käänsimme nupit tavallaan yhteentoista Spinal Tapin hengessä! 

Parkkosella oli vaikutusta etenkin Sedergrenin kitararaitoihin. Levyn tekeminen oli hauskaa, mikä kuuluu laulajan mielestä myös lopputuloksessa. 

– Kun päästää kaksi tuollaista kovaa kitaristia studioon ja toiselle on annettu tuottajan status, niin onhan se nokittelun määrä ihan järjetöntä, Herman nauraa. 

Vaikka levylle on haettu jossain määrin kevyemmiksi miellettäviä elektronisia elementtejä, kitarariffit ovat luisuneet täysin vastakkaiseen suuntaan. Turborider on ehkä metallisinta Recklessiä tähän mennessä. 

– Yhtään balladia ei löydy ja tempot on nostettu ihan tappiin. Meinaa tulla hiki kuunnellessa! 

Jotain lainattua 

Laulajan esille nostama Turbo (1986) on kieltämättä ensimmäinen mielleyhtymä Turborideria kuunnellessa. Eikä vähiten nimensä vuoksi. 

– Lähtökohta oli sattuma, mutta jossain vaiheessa tajusimme, että se levy oli Priestille vähän samantyyppinen uudelleensyntymä kuin… En haluaisi verrata meitä Judas Priestiin, sillä I’m not worthy, mutta vertaanpa nyt kuitenkin! Huomasimme, että tässä on vähän samaa henkeä, ja nörtähdimme ja friikahdimme lopulta hommaan ihan huolella. 

Bändi alkoi selvittää, millaisia syntetisaattoreita ja soundeja Rob Halford ja kumppanit käyttivät albumia tehdessään ja yritti järjestää samat puitteet. 

– David Lee Rothin Scyscraper-albumi on toinen näistä esikuvista. Just Like Paradise -biisin bassosynasoundi on prikulleen sama kuin se, joka soi näissä meidän biiseissä! 

Turhassa retroilussa ja menneisyydessä vellomisessa ei ole laulajan mielestä järkeä. Juttuun piti saada jonkinlaista syvyyttä. 

– Emme halua tehdä musaa, jota on tehty jo 40 vuotta sitten. Tässä on jotain freshiä ja uutta seassa. 

Haastatteluhetkellä fanien kuultavissa on ollut albumin kolme ensimmäistä singleä. Herman kertoo yhtyeen saaneen toistaiseksi enimmäkseen positiivista palautetta. 

– En ikinä haluaisi mitata omaa musiikkia numeroiden ja striimauksien tai myytyjen albumien kautta. On silti ihan järjettömän hienoa huomata, että tämä on meidän nopeiten striimejä kerännyt biisikolmikko ikinä, ylivoimaisesti. 

Herman kertoo biisien paukuttaneen digitaalisilla alustoilla häkellyttäviä lukemia. 

– Saa nähdä, miten käy fyysisten albumien suhteen. Se jakauma on vähän erilainen, sillä tietyn ikäinen jengi kuuntelee mieluummin Spotifyta ja vastaavia ja vähän eri jengi taas ostaa sen vinyylin. 

Yhtye suhtautuu uuteen levyyn itsevarmasti, vaikka tietää, että se tulee jakamaan mielipiteitä. 

– Kaikki jakaa aina mielipiteitä, tehtiin me ihan mitä vaan. Aina tulee jengiltä sanomista, ja se on fakta, laulaja nauraa. 

– On vähän jännä sanoa, että tämä olisi uusi tyylisuunta, sillä mun mielestä se ei ole. Olemme leikitelleet tällä soundimaailmalla joka ikisellä levyllämme. Se on tavallaan kulkenut mukana aina ja ollut yksi puoli Reckless Lovea. Nyt tätä puolta on käännetty vähän enemmän esiin, niin että se oikeasti näkyy ja kuuluu. 

Jollain tavalla erilaisen soundin hakeminen tuntui yhtyeen kehityksen kannalta välttämättömältä. 

– Emme ole ikinä olleet sellainen bändi kuin AC/DC, joka tekee samaa biisiä 40–50 vuotta. Eikä siinä mitään, rakas-
tan AC/DC:tä ja sitä samaa biisiä! Me emme ole niin hyviä tekemään sitä, joten meidän on pakko uudistua pysyäksemme hengissä. 

Jotain muutakin lainattua 

Albumin biisilistaa katsoessa ei voi olla huomaamatta Bark at the Moon -nimistä kappaletta. Kyseessä on tietysti cover-versio Ozzy Osbournen klassikosta. 

– Coverit ovat yleensä sellaisia ylimääräisiä bonarin bonarin bonareita, joihin ei ole tuotu mitään uutta. Miksi sellaisia tehdään? Ehkä joku japanilainen levy-yhtiö on pyytänyt ekstraraidan eikä bändillä ole ollut mitään hyvää omaa, joten on tehty häthätää joku b-luokan coveri, Herman nauraa. 

Reckless Loven julkaisuja kaivellessa voi löytää kaksi akustista liveversiota Def Leppardin ja Thin Lizzyn biiseistä, mutta laulaja ei laske näitä vetoja varsinaisesti oikeiksi covereiksi. 

– Emme ole tehneet covereita, koska emme ole löytäneet täydellistä biisiä eikä ole ollut oikeaa fiilistä. Taisin puhua tästä Jonaksen kanssa, ja hän otti sen tavallaan haasteena. Pari päivää myöhemmin hän tuli studiolle ja sanoi, että hei jätkät, teidän pitäisi ehdottomasti tehdä Bark at the Moon -cover. 

– Olimme ihan halolla päähän lyötyjä, että mitä! Sehän on täydellinen, ikoninen raita. Miten hemmetissä mä tekisin sen paremmin, kun sitä ei voi parantaa. En halua koskea siihen! 

Herman kertoo tuottajan selittäneen vartin verran, miten biisin saisi rakennettua hienosti näillä soittimilla, sähkörummuilla ja syntetisaattoreilla. Sen jälkeen bändi lähti testaamaan ideaa. Alkuperäisversiossa ei ole esimerkiksi lauluharmonioita, eikä kitararaitoja ole soitettu klikkiin. Reckless Loven versiota tehdessä toimittiin toisin. 

– Tämän coverin tekeminen oli jotenkin vapauttavaa, ja siitä tuli mun mielestä hyvä. Se on kuitenkin niin tunnettu biisi, että jengi kyllä muistaa, miten alkuperäinen menee ja huomaa, mitä eroa näissä on. 

Kappaleen sijoittaminen keskelle levyä selittyy yksinkertaisesti sillä, että yhtye seisoo ylpeänä oman versionsa takana.
– Van Halen on mun suurin vaikuttaja ikinä, ja niilläkin on ekan levyn kolmosraitana You Really Got Me, joka on coveri. En halua tehdä covereita, jotka on siellä levyn perällä vähän sivussa. Että tehtiin tällainen, mutta ei nyt puhuta siitä kenellekään! 

Yhtye tiedostaa, että perästä saattaa kuulua. 

– Mietin itsekin aluksi, että ei vitussa, mutta päätimme tehdä sen kuitenkin. Tiedän tasan tarkkaan, että moni tulee vihaamaan sitä, mutta se on vain musaa. It’s only rock’n’roll! Ei se pyyhi alkuperäistä maailmasta mihinkään, ja jos siitä versiosta tykkää enemmän, kannattaa kuunnella sitä. Jos päättää kuunnella meidän versiota, siitä ei käy syyttäminen kuin itseään! 

Tv-­tähdet 

HBO:lla tammikuussa alkanut supersankarisarja Peacemaker on kerännyt kovasti hypeä Suomessakin, sillä sen 1980-luvun tukkaheviä pursuilevalla soundtrackillä on kuultu myös kotimaisia tekijöitä, kuten Hanoi Rocksia. Reckless Loven viime levyn hitti Monster kuullaan ensimmäisen kauden kutosjaksossa. 

Yhtyettä lähestyttiin sähköpostilla ja sopimuksella noin vuosi sitten. Bändi sai synopsiksen kohtauksesta, jossa biisi tulisi soimaan. 

– Luin sen läpi, mutta muistan oikeastaan vain kohdan ”may contain some nudity”, Herman nauraa. 

Bändillä ei ollut mitään hajua, mistä koko Peacemakerissä on kyse. Sen tekijä James Gunn oli Hermanille tuttu lähinnä Guardians of the Galaxyn käsikirjoittajana. 

– Se oli helvetin hyvä leffa, joten totesimme, että antaa palaa vaan. Vaikka se olisi ollut huono sarja eikä olisi menestynyt, olisi silti aika siistiä, että meidän biisi soi HBO-sarjassa. Meni vähän alle vuosi, ja nyt se on maailman striimatuin sarja! 

Nyt Herman on sarjasta todella innoissaan ja tunnustautuu ”armottoman kovaksi faniksi”. 

– Se on aivan törkeän hyvin tehty ja käsikirjoitettu, ja pitäisin siitä, vaikkei meidän biisiä olisikaan mukana. 

– Hyvää diiliä enemmän lämmitti se, että James Gunn oli itse valinnut meidän biisin ja kehui sitä ihan vilpittömästi. Tuo kohtaus on kuulemma yksi hänen suosikeistaan koko kaudella. Kyllähän se tosi hyvältä tuntuu! 

Retro future ­-ilmiö 

Tupeeratut letit, roikkuvat huivit ja vastaavat merkit ovat kuuluneet hard- ja glam rockiin sekä vastaaviin musiikkityyleihin aina vahvasti. Vaikka esikuviensa tyyliin pukeutuvia nuorisoporukoita ei ehkä näe katukuvassa enää samalla tavalla kuin joskus, ilmiö ei ole kadonnut Hermanin mukaan mihinkään. 

– Kuuluin samanlaiseen porukkaan ysärin lopulla, ja jossain vaiheessa tuli fiilis, ettei tällaista kulttuuria enää ole. Itse asiassa sitä vain kasvaa sen verran vanhemmaksi, ettei pyöri enää niissä piireissä. 

– Aina tulee uusi, nuorempi jengi niissä kuteissa. Omanikäinen jengi taas muuttuu vanhentuessaan mukavuudenhaluiseksi eikä jaksa enää tupeerata lettiä ja laittaa pillifarkkuja kenkälusikalla jalkaan, kun on tullut vähän kiloja, Herman nauraa. 

Laulaja uskoo, että mainittua porukkaa on ollut Suomessa kautta aikojen ja tulee aina olemaan. 

– Täällä elää vahvasti juurtunut glam rock -kulttuuri, joka ei ole millään tavalla valtavirtaa. Se on hienoa ja arvostan sitä suuresti. On siistiä huomata, että nuorempi jengi löytää sitä samaa kulttuuria, josta on itse ponnistanut aikoinaan. 

Oli porukan ikä mikä hyvänsä, ainakin Reckless Loven sukupuolijakauma näyttäisi kääntyneen vuosien saatossa lähes päälaelleen. Yhtyeen keikoilla kävi ensimmäisten albumien aikoihin niin paljon nuoria naisia, että teknikot jopa vitsailivat aiheesta. 

– Sanottiin, että eihän tämä ole mitään oikeaa heviä tai rokkia, kun Recklessin keikkojen katsojista 80 prosenttia on mimmejä. Ei siellä ole edes rokkipoliiseja! 

– Ei sillä, että millään sukupuolijakaumilla olisi mitään väliä, mutta nykyään varsinkin Euroopassa keikoilla näkyy mun ikäisiä ja vähän vanhempia hevikarjuja, jotka tulevat fiilistelemään 80-luvun musaa. 

Herman näkee genren yleistilanteen hyvänä, sillä nuorempia bändejä ilmaantuu jatkuvasti. 

– Temple Balls, Shiraz Lane ja muut ovat meitä huomattavasti nuorempia, mutta eivät nekään enää uusia bändejä ole. Heidänkin vanavedessään on tullut uusia nimiä, mikä on ihan loistavaa. Se on ihan yhdentekevä asia, kuinka isoa se on kaupallisesti tai näkyykö se mainstreamissä. 

Aika näyttäisi hyvältä myös Reckless Lovelle. Yhtyeelle on buukattu reippaasti keikkoja seuraavan parin vuoden jaksolle. 

– On käynyt hyvä tuuri, sillä meitä on viety kuin litran mittaa pitkin maita ja mantuja. Meillä on ollut sen verran hyvä suksee, että tätä hommaa on päässyt tekemään ihan elannokseen. Sekin on aika aika älytön homma, siis glam rock, jos miettii ihan järjellä. Ei ihan kovin monella faijalla ole tällaista duunia. 

Herman näkee ilmassa ehkä uudenlaisen ilmiön, jonkinlaisen 80-lukuvaikutteisen retro future -genren. 

– Eräs ulkomaalainen haastattelija sanoi, että hän on elänyt 80-luvulla nähden mitä se oli, ja me olemme enemmän kasaria kuin kasari oli! Se on aika hauskasti sanottu, sillä halusimmekin tehdä kasarista sellaisen rikastetun version. 

– Tulee mieleen yksi törkeä läppä, jonka kuulin kai viime kesänä Riff-baarissa. Joku tuli ihan selvällä englannin kielellä juttelemaan ja kutsui minua nimellä ”godfather of Scandinavian sleaze”. Siis siksi, että olen ollut mukana sekä Crashdïetissa että Reckless Lovessa! En tiedä, oliko se vittuilua vai selkääntaputus, mutta ehkä hän tarkoitti sen jälkimmäisenä. 

Reckless Love on soittanut ja levyttänyt samalla kokoonpanolla reilusti yli kymmenen vuoden ajan. Yhteiselle taipaleelle on mahtunut monenlaisia riitoja ja kriisejä, mutta isommat konfliktit on jo nähty. 

– Olemme oppineet elämään toistemme kanssa. Tiedämme toistemme persoonien paskimmat puolet ja osaamme antaa niille tarvittaessa tilaa. Tai jos joku bändin jäsen alkaa ärsyttää minua, osaan antaa hänelle tilaa olla oma itsensä ja ymmärrän olla ärsyyntymättä. Vittu, kun kuulostaa aikuiselta, lopetan tämän vastauksen nyt! Joo joo, tapellaan koko ajan, Herman nauraa. 

Pienempiä haasteita tulee vastaan silloin tällöin. Laulaja nostaa esimerkiksi sähkörumpujen käytön uudella albumilla. 

– Jännä, että rumpaleilla on edelleen jokin sähköallergia, vaikka sähkörumpuja on ollut olemassa yli 40 vuotta. Kitaristeilla ei ole ollut ikinä ollut samaa ongelmaa, aina on sähkö kelvannut! 

Aiheesta käytiin Hermanin mukaan tulikivenkatkuistakin keskustelua, mutta lopulta kaikkia miellyttänyt ratkaisu löydettiin. Porukka on hitsautunut niin hyvin yhteen, ettei se hetkahda pienestä. 

– Kyllä tässä on vähän jotain taikaa, kun olemme pysyneet toistemme seurassa näin pitkään. 

Julkaistu Infernossa 3/2022.

Lisää luettavaa