Uutisten katsominen ei ole koskaan piristävää, mutta tätä kirjoitettaessa se on aivan erityisen masentavaa. Ensimmäinen nosto: valtava maa hyökkää pienempään siviilikohteita ja valheita säästämättä. Toinen nosto: viimeisimmän ilmastoraportin mukaan maapallon järjestelmissä on käynnistynyt peruuttamaton muutos, joka aiheuttaa luonnossa vaarallista ja laaja-alaista sekasortoa.
Ihmiset, mihin niitä tarvitaan? Vihainen ja turhautunut osa minusta haluaisi nähdä koko epäonnistuneen lajin kuolevan sukupuuttoon. Empaattinen puoleni sen sijaan ei tahdo kuullakaan mistään sellaisesta, paitsi tietysti tiettyjen hallitsijatyyppien kohdalla.
Vapautan itseni ahdistuksesta sulkemalla vastaanottimen
ja lähtemällä kävelylle pakkaseen. Kuulokkeissa soi aikamme ääniraita, Desolate Shrine -yhtyeen Fires of the Dying World. Kyseessä on sysipimeä suomalainen death metal -bändi. Siinä vaikuttavat Lauri Laaksonen, joka säveltää biisit ja soittaa kaikki soittimet, sekä laulajat Markus Tuonenjoki ja Roni Sahari. Desolate Shrine kuulostaa siltä miltä maailma näyttää.
Bändin kaikki jäsenet tekevät musiikkia muissakin äärimetallibändeissä, mutta Desolate Shrine on pysynyt aktiivisena vuonna 2011 julkaistusta ensialbumistaan lähtien. Fires of the Dying Worldia tosin on edeltänyt tavallista pidempi hiljaisuus. Siinä missä Desolate Shrinen viisi ensimmäistä albumia ilmestyi parin vuoden välein, uusinta on odoteltu vuodesta 2017 saakka.
Kun tavoitan myöhemmin Laaksosen, hän kertoo tympääntymisellä olleen osuutta asiaan.
– Etsin uutta kulmaa, mutta sellaista ei meinannut löytyä. Nämä asiat tarvitsevat kypsyttelyä ja aikaa. Koin myös, että minun pitäisi saada myytyä ajatus levystä itselleni. [Edellislevy] The Deliverance of the Godless Voidin jälkeen tehdyt kappaleet eivät loppujen lopuksi innostaneet. Raison d’etre eli olemassa olemisen tarkoitus oli pahasti hukassa.
– Sen lisäksi bändin muut jäsenet kiersivät ja levyttivät omien bändiensä kanssa, mikä luonnollisestikin vei aikaa ja
Desolate Shrine on Laaksoselle hyvin kokonaisvaltainen hanke. Fires of the Dying Worldin kansikuvakin on hänen luomuksensa. Hän kertoo tunnelmallisen taideteoksen kuvastavan kuolemisen eri tasoja, egon tai hengen ja ruumiin irtautumista.
Nimensä puolesta albumi on hyvinkin ajankohtainen, kuten uutisia katsoessamme saamme havaita. Kun Laaksoselta kysyy, tekeekö hän kantaaottavaa musiikkia, hän hymähtää seuraavansa Venäjän hyökkäystä Ukrainaan toisella silmällä.
Johtopäätösten tekeminen jää kirjoittajan vastuulle. No, ellei Desolate Shrine ota kantaa maailmaamme ympäröivään pimeyteen, niin ainakin se heijastaa sitä.
Synkkyys vahvistaa
Desolate Shrinen metalli on niin äärimmäisen pimeää ja raakaa, että vastaavaa kuulee harvoin, jos koskaan. Laaksosella on vaikeuksia määritellä, mistä hänen taiteensa synkeys lopulta kumpuaa.
– En koe olevani erityisen synkkä ihminen. Olen kyllä aina tuntenut huomattavan paljon vetoa pimeyteen varsinkin taiteellisen ilmaisun muodossa, siis elokuvissa, kirjallisuudessa, maalaustaiteessa, musiikissa, tarinoissa, historiassa ja niin edelleen.
– En kuitenkaan koe järkeväksi tai kehittäväksi piehtaroida mielen pohjamudissa päämäärättömästi. Tutkimusretket, pitkätkin sellaiset, ovat asia erikseen. Ne vaativat kykyä itsereflektioon sekä ymmärrystä siitä, milloin pää kannattaa nostaa pinnalle. The Sanctum of Human Darkness on osittain konseptilevy tästä aiheesta.
Voiko musiikista päätellä, millaisia ihmisiä Desolate Shrinessa vaikuttaa? Laaksonen uskoo, että voi, mutta vain osittain. Tältä pohjalta psykologisoiminen vääristäisi kokonaiskuvaa.
– Musiikkiimme puserrettu synkkyys on tehnyt minusta positiivisemman ja vahvemman ihmisen. Sen valjastaminen musiikilliseen muotoon on auttanut minua ja meitä käsittämään ja käsittelemään ympäröiviä maailmoja ja haasteita, joita eteen tulee.
On vaikea kuvitella, että tällaista materiaalia voisi luoda ihan milloin tahansa. Helpompaa on ajatella, että Desolate Shrinen biisejä voisi kirjoittaa vain tietynlaisessa, pimeässä mielentilassa.
– Omasta puolestani sanon, että Desolate Shrinen musiikkia tehdessä täytyy olla ”normaalissa” luovassa mielentilassa. Toki keskittymisaikaa ja -rauhaa pitää olla, mutta en koe mielen olevan silloin mitenkään erilaisissa tai erityisissä tunnelmissa, Laaksonen kertoo.
Hän jatkaa, ettei myöskään tarvitse ”ulkoisia apuja” pystyäkseen luomaan haluamansa kaltaista materiaalia.
– Säveltäessä minulla on päässäni kohtalaisen selkeä visio siitä, mihin suuntaan haluan työn alla olevan kappaleen menevän. Se on ikään kuin elokuvan draaman kaari, ja annan inspiraation viedä. Se, mikä tulee ulos luonnostaan, määrittää tunnelman, joka saa johdattaa eteenpäin.
Uuden albumin kappaleilla on kauniita ja kiinnostavia nimiä, kuten Echoes in the Halls of Vanity ja Cast to Walk the Star of Sorrow, My Undivided Blood ja The Furnace of Hope. Toisaalta löytyy myös tyypillisempiä otsikoita, kuten The Dying World ja The Silent God.
Mistä uusi materiaali kertoo? Ainakaan se ei vaikuta aivan geneerisimmältä maailmanlopunmaalailulta.
– Kappaleet ovat konseptuaalisesti löyhästi toisiinsa nivoutuneita. Ne käsittelevät muun muassa entropiaa, kuolemaa ja elämää, mutta mitään albumin läpi leikkaavaa juonta ei ole leivottu mukaan, Laaksonen sanoo.
– The Silent God on saanut inspiraationsa P. Ervastin kirjoituksista, jossa elämä kuvattiin ”murheen tähdeksi”.
Okkultisti Pekka Ervastin (1875–1934) täytyy siis olla vaikuttanut myös Cast to Walk the Star of Sorrow -biisiin. Millainen suhde sinulla on uskontoihin?
– Suhtaudun niihin instituutioina erittäin negatiivisesti. Henkisyys on eri asia. Kaikkia sen ilmenemismuotoja ei tarvitse määrittää valtauskontojen dogmien kautta. The Silent God -kappaleessa kuolemanpelko muodostuu ihmisen mielessä ”kuoleman jumalaksi”, vaikka kuolema itse ei ole tietoinen olento. Kuoleman ajatus kuitenkin tuottaa ihmisen mielessä kauhua ja kunnioitusta.
– Jos mietitään uskoa tai tarkoitusta, ne ovat olemassa samaan aikaan sen konseptin kanssa, että mitään ei ole. Usko tyhjyyteen on yhdenvertainen esimerkiksi Jumalaan uskomisen kanssa, koska molemmat ovat osa samaa kokonaisuutta. Samoin rakkaus on konseptina yhdenvertainen ja samankaltainen kuin tyhjyys. Lainatakseni vierailevaa sanoittajaa, joka kirjoitti The Furnace of Hopen ja Halls of Vanityn tekstit: ”Kuolema ja elämä elävät samassa todellisuudessa. Toinen on välitöntä tunnetta, toinen sen polariteetti, välittömän tunteen täydellinen puute.”
Polku päättyy, uusi alkaa
Desolate Shrinen kolmikon on helppo tulla toimeen keskenään, koska lähes kaikki on lähtökohtaisesti Laaksosen käsissä. Yhtyeen jäsenet ovat tekemisisissä toistensa kanssa vain ennen laulujen äänittämistä ja sen aikana. Se tekee monien asioiden hoitamisesta vaivatonta, mutta toisaalta Desolate Shrine on lähestulkoon yhden miehen bändi – laulajien panosta mitenkään vähättelemättä.
– Olen silloin tällöin koettanut kysyä, josko saisin vähän palautetta siitä, mikä toimii ja mikä ei, mutta yleensä vastaus on ”tee mitä tarvii tehdä”, Laaksonen naurahtaa. – Ei meille riitoja taida oikein tulla. Tai sitten en vain tiedä niistä.
– Lauluja nauhoittaessa hermot välillä kiristyvät, mutta se johtuu osittain tavasta, jolla ne tehdään. Laulut on melko usein sovitettu improvisoidusti, eikä etukäteen ole päätetty, kuka vetää minkäkin osuuden. Sessiot ovat erittäin antoisia, mutta myös kuluttavia, kun itse suorituksen lisäksi joudutaan testailemaan erilaisia lähestymistapoja ja heittämään paljon hyviä ideoita roskikseen toisten tieltä.
Erikoinen työskentelytapa on toiminut ilmeisen hyvin, sillä Desolate Shrinen tuotanto on varsin laaja. Laaksosen mukaan ensimmäinen albumi Tenebrous Towers (2011) oli tärkeä levy, jota lähdettiin tekemään hyvin kokeellisissa tunnelmissa. Visio oli kohtalaisen selkeänä mielessä, mutta kaikki muu roikkui ilmassa.
– Siihen aikaan äänitystekniset asiat olivat minulle mystisiä ja vaikeasti hahmotettavia. Kitaran soittaminenkin oli ollut sitä ennen melko vähäistä. Kokoonpano oli täysin auki, joten asenne oli lähinnä ”katsotaan mitä tulee”. Levyltä löytyy muutama kappale, joiden monet elementit ovat pysyneet matkassa mukana. Jotkin kappaleet taas ovat itsessään hyviä, mutta niiden rakennuspalikat eivät silti lähteneet mukaan seuraaville levyille. Muutama aspekti on tehnyt paluun uudella julkaisullamme, ainakin inspiraation muodossa.
Toinen albumi The Sanctum of Human Darkness (2012) on sekä bändin että monen kuulijan kirjoissa Desolate Shrinen vaikein julkaisu. Laaksonen sanoo sen olevan ehdottomuudessaan ja jääräpäisyydessään niin jyrkkä levy, että mitään vastaavaa tuskin tulee tehtyä enää ikinä.
– Monet pitävät Sanctumia bändin parhaana levynä, mutta itse en ole sen pariin juuri palannut. Lähtökohtaisesti halusin karistaa pois kaiken kepeyden ja rokkaavuuden, jota Tenebrousilla vielä oli. Olin kehitellyt ajatuksen, että haluan tehdä anti-popmusiikkia ja karsia kaiken tarttuvuuden pois ihan tietoisesti ja jääräpäisyyttäni.
– Ensimmäisen laulusession jälkeen laulajat totesivat, etteivät oikein uskoneet levyn materiaaliin, koska siitä ei saanut kiinni mitenkään. Taisin olla vähän ylpeä siitä. Yhdessä kappaleessa oli huikea pitkä nostatus, joka ei johtanut mihinkään. Mielestäni se oli oiva keskisormen nosto melodiselle ja sokeriselle ”death metalille”, musiikille ylipäätään ja varmasti myös kaikelle mukavalle.
The Heart of the Netherworldillä (2015) asiat loksahtelivat paikoilleen nopeasti ja helposti. Sitä tehdessä bändin yhteistyön kompastuskivet oli tunnistettu ja käännetty hyödyksi. Laaksosta huvittaa muisto siitä, ettei levy-yhtiö ollut järin innoissaan kuullessaan ensimmäisen uuden kappaleen olevan noin 15-minuuttinen.
– The Sanctum of Human Darkness oli kalibroinut kunnianhimoani ja sävellystapaani niin rajusti, että The Heart of the Netherworld syntyi vaivatta. Tällä kertaa ei ollut outoa tarvetta vastustaa kaikkea, joten pystyimme keskittymään materiaaliin todella tiukasti. Kolmas albumi oli käännekohta. Sillä oman identiteetin etsintä kirkastui visioksi, jossa mikään tai kukaan ei voinut häiritä meitä.
The Deliverance of the Godless Void (2017) oli siitä erikoinen Desolate Shrine -levy, että se syntyi erittäin nopeasti. Samalla se on bändin tuotannossa kaikkein selvimmin suoraa jatkumoa edeltäjästään.
– Biisimateriaalista pidän edelleen paljon. Jokunen tuotannollinen asia, jotka päästin sormieni läpi ollessani todella väsähtänyt ja kypsä, hieman kirvelevät. Tein sävellykset, soitin ne itse, miksasin koko roskan ja tein kansitaiteen, ja jossain vaiheessa olin uskomattoman kyllästynyt koko levyn tekemiseen.
Sitten tulemmekin Fires of the Dying Worldin äärelle. Sen Laaksonen halusi olevan jotakin ihan muuta kuin jatkoa kahdelle edeltäjälleen.
– Koin että polku, jonka kulminaatiopisteitä Netherworld ja Deliverance olivat, oli kuljettu loppuun. Uudella albumilla on fokusoidumpi ja riffivetoisempi ote. Se on enemmän kallellaan death metalin suuntaan. Inspiraationlähteinä oli muutama 90-luvun merkkiteos sekä Suomesta että Norjasta.
Desolate Shrinen tulevaisuudesta Laaksosella ei ole vielä minkäänlaista näkemystä. Sen suhteen tilanne on poikkeuksellinen: ensimmäistä kertaa koskaan hänellä ei ole pöytälaatikossaan riffikasaa tai biisinraakileita.
– Olen pitänyt kunnolla taukoa. En ole myöskään keskustellut aiheesta muiden kanssa, mutta eipä me oikein olla aikaisemminkaan tulevaisuudesta puhuttu. Mikä musiikin suunta tuleekaan olemaan, sen pitää olla itselleni hyvin perusteltu ja inspiraation on tultava kuin saavista kaadettuna.
Desolate Shrine on soittanut urallaan vain yhden keikan. Jos se innostuisi esiintymään, millainen esillepano olisi?
– Haluaisin tehdä jotain erilaista. Jotakin mitä muut eivät ole kokeilleet… Tai edes suurin osa, sillä kaikkihan on jo tehty. Ainoa keikkamme oli siinä mielessä menestys, että se oli visuaalisesti jyrkkä. En koe, että meidän tarvitsisi kikkailla esiintymisasuilla tai gimmickeillä, hyvin yksinkertaisilla asioilla saisi paljon aikaiseksi. Valaistus näyttelisi tärkeintä osaa.
Valottomuudesta nyt puhumattakaan.
Julkaistu Infernossa 3/2022.