Tenhin uusi albumi kuulostaa siltä kuin se olisi tehty luonnon keskellä, mahdollisimman kaukana asutuksesta. Tuntuu kuin yhtyeen sisimmässä ja äänitysten ympärillä vallitseva hiljaisuus olisi lipunut Valkaman musiikkiin.
Mutta niin ei ole. Valkama on äänitetty bändin omalla UTUstudiolla Helsingin Pitäjänmäessä, lähellä Finnvox-studioita. Äänittämön paikka on ehtinyt vaihtua pari kertaa sitten edellisen Tenhi-albumin, mutta bändin johtajat Tyko Saarikko ja Ilmari Issakainen asuvat joka tapauksessa pääkaupunkiseudulla. Kumpikaan heistä ei vaikuta linkolalaiselta ekoerakolta, jos nyt ei hyttysiä pelkäävältä kahvibaarihipsteriltäkään.
– Me ollaan luontoihmisiä luultavasti saman verran kuin suurin osa suomalaisista, Saarikko arvioi.
– Täällä kaikilla on edelleen vahva luontosuhde. Kaupungeissa asutaan, mutta vapaa-aikaa vietetään kesäpaikoissa. Me tehdään kesäpaikoissa myös musiikkia.
Vaikka Tenhin jäsenten elämäntyyli ei ole yksi yhteen bändin musiikin synnyttämien mielikuvien kanssa, luonto on olennainen osa Tenhiä. Se tarjoaa taiteelle puitteet ja hengen, josta on hyvä ammentaa.
– Luonto vertauskuvineen, symbolisine elementteineen ja draamoineen on teemana ajaton ja suuri, Issakainen sanoo.
– Tietynlainen ajattomuus on meille tärkeää. Teemme musiikkiamme pitkällä aikajänteellä ja lopputuloksen pitää kestää aikaa muuttumatta falskiksi.
Kenties juuri siitä johtuen Tenhin musiikin luokitteleminen on niin hankalaa. Suomessa sitä on kuvailtu progressiiviseksi folkiksi, vaikka yhtyeellä on varsin vähän tekemistä progen tai suomalaisen folkin eli kansanmusiikin kanssa. Saksassa Tenhiä pidetään neofolkbändinä, mutta sekään ei pue Tenhiä läheskään kaikilta osin.
Dark folk on ilmaan heitellyistä määritelmistä kenties kaikkein osuvin. Tenhissä on folkin herkkyyttä mutta myös syvää pimeyttä.
Tenhin musiikki vaikuttaa kestävän ajan ohella myös erilaisia kulttuureja. Miehet kertovat saaneensa viestejä varsin eksoottisistakin maista.
– On jännää, että palautetta tulee esimerkiksi Lähi-Idästä ja Etelä-Amerikasta, Issakainen kertoo. – Voisi kuvitella, ettei tällainen suomenkielinen musiikki hirveästi puhuttelisi sikäläisiä.
– Aluksi viestejä tuli nimenomaan ulkomailta, Saarikko jatkaa. – Suomessa meistä tuli underground-nimi vasta myöhemmin. Ja yhteydenottoja tulee yhä. On mukavaa huomata, että meitä ei ole unohdettu, vaikka levyjen väli on ollut pitkä.
Tenhi ei tosiaan ole erityisemmin yrittänyt tehdä itseään tykö. Se julkaisee uutta musiikkia harvoin, edellisestä albumistakin on päässyt vierähtämään kaksitoista vuotta. Eikä sitä enää ole nähty keikoillakaan, toisin kuin alkuaikoina, jolloin bändi esiintyi varsin aktiivisesti.
– Ei me päätetty tietoisesti lopettaa keikkailua, se vain hiipui pois, Saarikko sanoo.
Yksi syy tähän saattaa olla se Tenhin piirre, jota Issakainen myöhemmin tässä jutussa kuvailee ”oman ilmaisun täydelliseksi kontrolloinniksi ja pakko-oireiluksi tunnelmien ja yksityiskohtien suhteen”. Studiossa Tenhi on täysin isäntiensä hallinnassa ja uudelle yritykselle on aina mahdollisuus. Keikoilla tilanne on toinen, koska siellä musiikki on aina ainutkertaista. Esittäjän ei ole mahdollista vaikuttaa läheskään kaikkeen siinä, miten teos vastaanottajille välittyy. Lava ei ole perfektionistin paikka.
Samaan aikaan konsertointi voisi olla merkittävä osa Tenhin nimen kasvattamista. Issakainen arvelee, että Tenhin levy-yhtiö on miedosti harmissaan yhtyeen keikkailemattomuudesta.
– Ainakin se on yrittänyt aktivoida meitä. Mutta meillä on hyvä suhde levy-yhtiöön. Meillä on taiteellinen vapaus, ja he tietävät, ettei meitä saa lähtemään mihinkään tai tekemään mitään, ellei me itse haluta. Ihmisinä emme ole esiintyviä taiteilijoita.
Keikkailun hiipuminen oli Tenhille myös ajankäyttökysymys. Uuden materiaalin työstäminen tuntuu tärkeämmältä kuin esiintyminen. Keikalla voi parhaimmillaan tulla tehneeksi uuden, kiinnostavan version jostakin jo olemassa olevasta, mutta saman ajan voi hyvin käyttää jonkin täysin uuden luomiseen.
– Uusia biisejä syntyy koko ajan ja palo niiden työstämiseen on suuri, Saarikko sanoo.
– Vaikka joku idea tulisi vasta sitten, kun biisi on valmis, me lähdetään usein kokeilemaan. Kuukautta myöhemmin saatetaan todeta, että ei se kokeilu johtanut mihinkään.
Voi käydä myös niin, että kauan sitten syntyneet ideat löytävät paikkansa vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Näin on käynyt myös Valkamalla. Levyn vanhin riffi on Tenhiä vanhempi, todennäköisesti vuodelta 1993.
Saarikon ja Issakaisen taide ei ole äkillisten inspiraatiopurskahdusten vaan pitkien kehityskaarten tulosta.
– Me tehdään käytännössä kaikki itse, Saarikko naurahtaa. – Levyn tekeminen on meille aina naurettavan giganttinen hanke.
Raameja rakentamassa
Kuten Saarikon sanoista saattaa päätellä, musiikin tekemisessä matka on Tenhille päämäärää tärkeämpi. Yhtyeen luomuksia onkin verrattu usein nimenomaan henkisiin matkoihin, trippeihin tajunnan syövereissä. Erikoisen Tenhi-nimensä bändi on kertonut merkitsevän muinaissuomalaista samaania. Google ei tätä kiistä eikä vahvista, mutta bändin musiikkia kuultuaan asiaa ei ole syytä epäillä.
Tuntuu hieman erikoiselta kirjoittaa Tenhistä juttua Infernoon: eihän Valkaman kappaleilla ole mitään tekemistä heavy metalin kanssa. Issakainen ja Saarikko ehdottavat, että ehkäpä yhteys metalliin löytyy heidän taustansa, musiikin tunnelman ja kuulijakunnan kautta.
Kenties niin, mutta Tenhin levyyn ensi kertaa tarttuva kuulija saa joka tapauksessa valmistautua astumaan sisään aivan omanlaiseensa maailmaan.
Metallin undergroundista kaikki kuitenkin lähti vuoden 1996 lopulla, jolloin Tenhin matka ajassa alkoi. Yhtye perustettiin samaa koulua käyneiden kaverusten kesken.
– Tenhi oli mun eka bändiviritelmä, Saarikko muistelee.
– Me tutustuttiin toisiimme kuvataidelukiossa, ja pyysin soittotaitoisia kavereita mukaan bändiin. Siihen aikaan me kuunneltiin paljon metallia ja käytiin Spinefarmilla ostamassa underground-bändien demoja.
Pian Spinefarmin levykaupassa myytiin myös Tenhin ensimmäistä julkaisua. Saarikko aprikoi, että Kertomuksia-demon kolme kappaletta taitavat olla ensimmäiset kokonaiset biisit, jotka hän on säveltänyt. Yksi niistä oli akustinen, toinen progressiivisen maalauksellinen ja kolmannessa oli särökitaraa ja -laulua black metal -vivahtein.
– Tuolloin mua kiehtoi black metalin tarinallisuus ja lo-fi-soundimaailma sekä se, kuinka jotkut bändit yhdistivät siihen akustisia osuuksia, Saarikko sanoo.
– Black metal folk-sivuraiteineen oli siihen aikaan kova vaikuttaja Tykolle, Issakainen muistelee. – Oma taustani taas on doom metalissa ja klassisessa musiikissa.
Ennen Tenhiin keskittymistään Issakainen soitti doomia läpi 1990-luvun toimineessa Mother Depthissä. Yhtye teki cd-r- ja kasettipromoja, mutta ei julkaissut virallisia äänitteitä. Aiemmin mainittu Valkaman vanhin riffi on todennäköisesti Mother Depthin peruja.
Tenhin Kertomuksia-demosta otettiin alun perin parinsadan kappaleen painos. Sittemmin se on ilmestynyt uudelleen bändin kokoelmien yhteydessä. Nyt demosta ja bändin ensimmäisestä virallisesta cd-julkaisusta suunnitellaan myös uutta yhteispainosta. Kertomuksia ei ole parasta Tenhiä, mutta se oli tärkeä julkaisu, joka loi raamit yhtyeen musiikille.
– Demobiisien tummuus ja tietynlainen painostavuus on edelleen läsnä, vaikka särökitaroita ei enää ole käytetty. Tenhi ei ole irtautunut ensimmäisen demon tyylistä ainakaan tietoisesti, me toimitaan edelleen samassa maailmassa. Sekään ei ole poissuljettua, etteikö Tenhi voisi tulevaisuudessa tunnelmoida taas enemmän black metalin tyyliin, Saarikko kertoo.
Kertomuksia oli tärkeä julkaisu myös käytännössä: Tenhi sai sillä levytyssopimuksen. Tie levyttäväksi yhtyeeksi kävi underground-lehtien kautta.
– Me luettiin zinejä ja katsottiin, millaiset levy-yhtiöt niissä mainostavat. Prophecy Productions oli juuri julkaissut Empyriumin ekan levyn, jossa oli yhtäläisyyksiä meidän musaan. Me lähetettiin demo Prophecylle ja varmaan kymmeneen muuhunkin paikkaan. Pari lafkaa oli alustavasti kiinnostunut, mutta Prophecy oli valmis tekemään levydiilin heti, Saarikko kertoo.
– Myöhemmin me kuultiin, että se oli ollut sattumankauppaa, Issakainen jatkaa.
– Levy-yhtiön pomo oli ollut lopettamassa meidän demon kuuntelemista heti ekan biisin alussa, mutta sille oli tullut puhelu ja demo oli jäänyt taustalle soimaan. Puhelun jälkeen hän oli valmis tekemään sopimuksen.
Kontrollointia ja pakko-oireita
Allekirjoitettuaan levytyssopimuksen Prophecyn kansa Tenhi meni studioon. Yhtyeen ensimmäinen virallinen julkaisu oli mini-cd Hallavedet. Sen tekeminen oli yhtyeelle opettavainen kokemus.
– Musiikillisesti se oli samantyylinen kuin Kertomuksia-demo, mutta Hallavedet tehtiin oikeassa studiossa, hektisessä sessiossa ammattimiksaajan kanssa. Olin pettynyt soundiin heti studiosta tullessani. Se oli kliininen ja perinteisessä mielessä hyvä, mutta epätyypillinen Tenhille, Saarikko muistelee.
Ensimmäinen pitkäsoitto Kauan tehtiin tuosta kokemuksesta viisastuneena. Nyt bändi varasi enemmän aikaa miksaamiseen ja oli aktiivisesti mukana prosessissa. Näin päästiin lähemmäksi sitä, mitä Tenhi tavoitteli.
– Kauan-levyn soundissa on edelleen oma viehätyksensä, joskin meidän makuumme se oli hieman liian tekninen. Musiikillisesti levy liittyy perinteeseemme siitä, että levyille tehdään hyvin erilaisia sovituksia, Saarikko miettii.
Issakainen sanoo, että Kauan-levyn tunnelma kuvastaa hyvin lukiolaisten innokkaan luovaa yhteentörmäystä ja bändin alkuräjähdystä.
– Tavallaan monet musiikilliset elementtimme ovat sillä jo läsnä. Se oli viimeinen levy, jolla meillä oli ulkopuolinen henkilö studiossa teknikkona. Oman ilmaisun täydellinen kontrollointi sekä pakko-oireilu tunnelmien ja yksityiskohtien suhteen alkoi välittömästi Kauan-levyn jälkeen. Siitä lähtien me ollaan kudottu tätä sukkaa itse, Issakainen kertoo.
Itsenäisestä studiotyöskentelystä eli omaehtoisesta äänittämisestä ja miksaamisesta tuli yhä enenevässä määrin osa Tenhin soundia ja identiteettiä.
– Kauan-levyn jälkeen me alettiin rakentaa omaa studiota, Saarikko sanoo.
– Siihen aikaan meidän studiotyöskentely oli vielä amatöörimäistä. On se sitä varmaan vieläkin, mutta ajan mittaan on saatu hankittua hieman kokemusta näkemyksen lisäksi.
Kauan-albumin jälkeen Tenhi julkaisi Airut: Ciwi -ep:n. Se oli tarkoituksellisen ekspressiivinen ja alkukantainen tuotos, joka toimi vastapainona ”studiosoundeille”. Seuraava pitkäsoitto oli nimeltään Väre.
– Väre näyttäytyy itselleni kuulaana, keväisenä pakkaspäivänä. Kansitaide täydentää vaikutelmaa hienosti, Saarikko kertoo. – Erityisen tyytyväinen olen aloituskappaleeseen Vastakaiun, joka luo pohjavireen koko levylle.
Väreen jälkeen Tenhi on tehnyt kaiken äänityksestä masterointiin itse.
– Vaikka osa Väreestä nauhoitettiin ammattistudiossa, me otettiin hommasta todella iso vastuu. Jotkut tekemämme ratkaisut ovat varmaankin epäammattimaisia, mutta oma kädenjälki viehättää meitä. Se on luonteva jatkumo säveltämiselle ja soittamiselle. On vaikea kuvitella, että antaisimme Tenhin enää kenenkään muun käsiin.
Tenhin kolmas albumi Maaäet (2006) syntyi, kun bändi sulkeutui kesämökkiin soittamaan. Mestariteokseksikin kehuttu kokonaisuus äänitettiin muutaman toisistaan erillisen intensiivisen session aikana. Saarikko sanoo Maaäetin kuuluvan yhtyeen tuotannon parhaimmistoon.
– Vaikka heti sessioiden jälkeen musa tuntui epätasaiselta ja liian kaoottiselta, se muodostaa tänä päivänä itselle eheän kokonaisuuden. Olen Maaäetiin todella tyytyväinen.
Seuraava albumi Airut: Aamujen julkaistiin alun perin jo vuonna 2004 Tenhin sivuprojektin Harmaan levynä, mutta Prophecy Productions on tehnyt siitä sittemmin Tenhin julkaisun. Tyylillistä suuntaa viittoi Airut: Civi -levyn kappale Kielo.
– Airut: Aamujen on hyvin pianovetoinen, Issakainen sanoo. – Instrumenttien niukkuudessa se oli tarkoituksellinen irtiotto. Piano, rummut ja basso ovat oikeastaan ainoat instrumentit levyllä. Sävelsin ja nauhoitin biisit, ja Tyko kirjoitti ja sovitti niihin laulut.
Airut: Aamujen -levyn kummallinen reitti osaksi Tenhin tuotantoa liittyy kokoonpanon muuttumiseen. Bändissä vuoteen 2008 saakka ollut Ilkka Salminen oli tuossa vaiheessa etääntymässä Tenhistä mutta edelleen sen jäsen. Saarikko ja Issakainen eivät aluksi tienneet, saattoiko ilman Salmista tehtyä albumia pitää Tenhin levynä.
Vuonna 2011 ilmestynyt Saivo käsitteli myyttiä ylösalaisesta tuonpuoleisesta maailmasta. Se on hyvin maalauksellinen, melkeinpä elokuvamusiikkimainen albumi, vaikka jotkin sävellysten rakenteet ovatkin biisimäisiä. Se on Tenhin haastavin julkaisu, joka vaatii kuulijaltaan tavallistakin enemmän keskittymistä ja avointa mieltä.
– Koen Saivon sisäänpäinkääntyneeksi kokonaisuudeksi, Saarikko sanoo.
– Se on kuin yksinäinen mutta lohduttava unenomainen tila, jota ympäröi lämmin, pimeä tyhjyys. Tulkitsimme ja väritimme levyn teemaa omilla sävyillämme. Saivon ja Valkaman välillä on selvä yhteys.
Haasteita Tiktok-nuorille
Valkamalla Tenhi on rakentanut ensi kertaa konseptin, kaikenkattavan draaman kaaren, joka läpäisee koko albumin. Levyn taustalla on tarina, joka kertoo matkanteosta kahden maailman välillä. Se rakentui Saarikon ja Issakaisen ideoista sekä kansanuskomuksista ja muodostui levyn teemaksi.
Tarinan päähenkilö siirtyy rajan yli eli todellisuuden tuolle puolelle ja matkustaa eräänlaiseen tuonpuoleiseen, saaren valkamaan. Valkama on portti, joka edustaa päämäärää, alkupistettä ja pysähtynyttä odotustilaa uuden vaiheen edellä.
Issakainen sanoo, että alkuperäisestä tarinasta on lopullisella levyllä jäljellä enää kaikuja. Valkama edustaa hyvää ja turvallista olotilaa.
– Kymmenen vuotta sitten tarinan sisältö tuntui erilaiselta kuin nyt. Siinä oli kehyskertomuksena sota. Koska me ei haluta liittää musiikkiamme ajankohtaisuuksiin eikä tahdota, että joku luulee meidän kirjoittaneen tästä ajasta, sotakehys ei enää tuntunut hyvältä. Itse asiassa se tuntui liian osoittelevalta jo ennen Ukrainan tapahtumia. Me mentiin kohti abstraktimpaa tematiikkaa.
Valkaman ja Saivon yhteyttä voi etsiä kansitaiteesta ja kuoleman jälkeiseen aikaan liittyvistä teemoista. Kansikuvan vanha puuvene symboloi monia asioita kohdusta ruumisarkkuun ja matkasta muutokseen.
Saarikko jatkaa, että musiikillisesti Valkama sijoittuu Kauan-levyn ja Maaäetin välimaastoon.
– Tai sinne me ainakin pyrittiin. Tarttumapintaa on entistä enemmän, mutta maisemallinen aspekti on koko ajan mukana.
Erityisen helposti kuulija saa kiinni Valkaman loppupään biiseistä, sellaisista kuin Sydämes on tiel ja Veden elein, joiden kantavissa melodioissa on melkeinpä uskonnollisen vahva tunnelma. Niitä ei kuitenkaan ole käytetty albumin esittelemiseen. Valkamalta irrotettiin ensimmäiseksi singleksi sen yksitoistaminuuttinen avauskappale Saattue, joka käynnistyy lempeillä kuoroilla ja kasvaa hyvin hitaasti. Valinta oli jo itsessään paljonpuhuva.
– Saattue ei välttämättä uppoa Tiktok-nuorisoon, mutta ainakin se kertoo heti, että mikäli haluaa saada Tenhin musiikista jotain irti, siihen pitää keskittyä pitkään. Musiikki on niin tärkeä osa meidän elämää, että me ei tehdä siinä kompromisseja, Saarikko sanoo.
Issakainen ja Saarikko säveltävät Tenhin levyille paitsi omat osuutensa myös jokaisen vierailevan soittajan osuuden – siis viulut, huilut, kuorot ja kaiken, mitä musiikissa saattaa kuulua. Bändin virallinen jäsen on myös uuden levyn taustoja laulanut Tuukka Tolvanen, mutta hän ei osallistu sävellystyöhön.
– Me tehdään Ilmarin kanssa kahdestaan kaikki luova työ. Muut jäsenet tulevat mukaan tarvittaessa, Saarikko kiteyttää. – Vuosien varrella on tehty muutamia kappaleita, joissa soittajille on annettu vapaat kädet.
Vaikka sessiosoittajat eivät ole Tenhin ydinjäseniä, eivät he myöskään ole keitä tahansa. Huilisti Janina Lehto ja viulisti Inka Eerola ovat soittaneet useilla Tenhin levyillä vuosituhannen vaihteesta alkaen. Taustalaulaja ja ajoittainen basisti Jaakko Hilppiö on ollut mukana lähes yhtä kauan.
Heidän lisäkseen Valkamalla kuullaan Jussi Lehtisen ja Paula Rantamäen taustalauluja sekä Miika Vuoriston alttoviulua. Issakaisen ja Saarikon kontolle jää kaikki muu, mikä tarkoittaa Valkaman tapauksessa kitaraa, bassoa, rumpuja, lauluja ja koskettimia. Liidilaulut hoitaa Saarikko.
Aikoinaan Tenhin sävellyksissä oli mausteena yllättäviä soittimia kuten didgeridoota, munniharppua ja udu-rumpua. Myöhemmin eksoottiset instrumentit ovat karsiutuneet ja pääsoitinten merkitys on vahvistunut.
– Nyt ollaan pysytelty aiempaa enemmän kitara-basso-rumpulinjalla. Aina siellä saattaa vähän jotain balalaikkaa ja domraa olla, ja kokeellisia soundeja luomassa maisemaa. Ja tietysti pia
”Musiikki on niin tärkeä osa meidän elämää, että me ei tehdä siinä kompromisseja.”
Tenhin aktiiviset jäsenet: Ilmari Issakainen, Tyko Saarikko ja Tuukka Tolvanen.
noa, viulua ja huilua, jotka ovat olleet aina osa Tenhiä, Saarikko sanoo.
– Joo, ei tää AC/DC:tä edelleenkään muistuta, Issakainen linjaa.
Tavoittamaton idylli
Tenhi ei ole pelkästään säveliä. Se on myös sanoja ja kuvia. Striimaamisen ylivalta ei ole laskenut kansitaiteen arvoa Tenhin jäsenten silmissä, ja musiikin tavoin myös visuaalinen ja lyyrinen puoli ovat Saarikon ja Issakaisen käsissä. Bändi on tehnyt levyjensä kannet aina itse joko maalaten tai valokuvaten, eikä Valkama ole tässä poikkeus.
– Saivon kansi oli suuri ponnistus sillä saralla. Valkaman grafiikat tulevat tarinan tunnelmista. Itse asiassa meidän oli tarkoitus tehdä tarinasta graafinen novelli. Se jäi tekemättä, mutta ajatus kiehtoo edelleen. Kaikenlainen käsityö eli niin sanottu kuvanveisto kuuluu Tenhiin. Esimerkiksi lyriikkavideoita on ollut innostava tehdä, siinä on saanut kokeilla jotakin uutta, Saarikko kertoo.
Tenhi ei ole niitä yhtyeitä, joille on samantekevää, missä formaatissa teokset julkaistaan. Albumit ovat sille fyysisiä esineitä ja vinyyli formaateista sopivin, koska suurimmassa koossa kannet pääsevät parhaiten oikeuksiinsa.
Saarikko on kertonut, että musiikin tekeminen on hänelle kuin kuvataidetta. Säveltäessä, äänittäessä ja miksatessa päämäärä on aina sama: tavoittaa musiikilla tietynlainen maisema. Kuvataidelukiossa perustetun yhtyeen jäsenille se on luonnollinen itseilmaisun muoto.
Laulu ei ole Tenhin musiikissa samalla tavalla framilla kuin rockmusiikissa, mutta sillä on perusteltu paikkansa instrumenttina muiden joukossa. Saarikko ja Issakainen kirjoittavat sanoituksia musiikin tekemisen rinnalla. Ne saattavat elää omina teoksinaan, kunnes liittyvät melodioihin, osaksi kappaletta.
– Lyriikkaa ei välttämättä tehdä mihinkään tiettyyn biisiin. Jossain vaiheessa katsotaan, mikä sopii teemallisesti mihinkin. Usein ne ovat pieniä runonpätkiä, Saarikko sanoo.
Issakainen lisää, että sanoituksilla voi olla konkreettinen sisältö, tai sitten ne heijastavat musiikin tunnelmaa.
– Monesti ne ovat autobiografisia, mitä ei tosin välttämättä kirjoittaessa tajua. Joskus ne ovat jonkin tunteen tai ajatuksen ilmaisemisen välineitä ja tunnelman luomista.
Luonto kiertokulkuineen on vahvasti läsnä Tenhin musiikin tunnelmissa, mutta aihe on myös päivänpolttava luontokadon ja ilmastonmuutoksen kautta. Ympäristöön liittyvät ongelmat eivät kuitenkaan inspiroi Issakaista ja Saarikkoa.
– Me ei tehdä poliittista tai kantaaottavaa musiikkia, Issakainen sanoo. – Jos nuo asiat tulevat läpi, se on alitajuista.
– Tenhi pyrkii olemaan irti tämän maailman realiteeteista ja ahdistuksesta, Saarikko jatkaa. – Mutta totta kai ne asiat vaikuttavat kaikkiin ja sitä kautta myös tähän musiikkiin.
Mitä musiikki Tenhi-kaksikolle sitten on? Tekisi mieli väittää, että se on heidän valkamansa. Jotain, josta lähteä, johon palata ja jonka suojassa olla.
– Musiikki on meille pakopaikka, Issakainen sanoo. – Olemme rakentaneet sen sellaiseksi. Usein mietimme säveltäessä: Ollaanko me siellä? Ollaanko me löydetty oikea tunnelma? Onko pako riittävän konkreettinen meille itsellemme?
Pohjimmiltaan Tenhi on siis enemmänkin eskapismia kuin urheaa tutkimusmatkailua tajunnan syvänteissä ja eksistentiaalisten kysymysten viidakoissa. Missä Tenhin turvapaikka sijaitsee? Onko se olemassa ajassa tai paikassa?
– Tämä aika tuntuu koko ajan vieraammalta, Saarikko sanoo. – Koen, että Tenhin musiikki on meille nostalgiaa, taaksepäin kaukaisuuteen katselemista. En kuitenkaan tiedä, mikä aika se on, jota tähyilemme.
– Se on idylli, Issakainen sanoo. – Sitä ei voi tavoittaa kuin hetkellisesti musiikissa.
Julkaistu Infernossa 5/2023.