Sielunmessu on tavallisesti katolisen kirkon jumalanpalvelus, jossa rukoillaan edesmenneiden puolesta. Maailmalla sielunmessu on tunnettu jo vuosisatojen ajan nimellä requiem.
Lukemattomat klassiset säveltäjät kuten Mozart, Stravinsky, Verdi, Haydn ja Webber ovat säveltäneet aikojen kuluessa oman requieminsä. Ne ovat noudatelleet tiettyä sielunmessun rakennetta ja sanomaa, mutta tulkinnat ovat saattaneet vaihdella rajusti suurellisimmasta orkesterimusiikista klassiseen minimalismiin.
Thomas Gabriel Fischer on kaikkea muuta kuin uskonnollinen ihminen, mutta häntä on aina kiehtonut kuolema. Sen on voinut aistia suoraan 56-vuotiaan sveitsiläisen edesottamuksista varhaisista Hellhammer- ja Celtic Frost -vuosista aina viimeisen 12 vuoden ajan operoineen Triptykonin lohduttomaan raskauteen.
Sielunmessu on konsepti, joka on kiinnostanut Fischeriä pitkään. Melko tarkalleen vuosi sitten kiinnostus konkretisoitui, kun Triptykon esitti jo Celtic Frostin albumeilla rakentuneen sielunmessunsa yleisön edessä kokeilevasta musiikkitarjonnastaan tunnetulla Roadburn-festarilla Hollannissa.
– Olin kirjoittamassa Triptykonin uutta albumia ja viimeistelemässä kolmatta kirjaani, kun ystäväni Roadburnista otti minuun yhteyttä ja kysyi, haluaisiko Triptykon esiintyä heidän festareillaan orkesterin kanssa, Fischer muistelee.
– Se puhelu muutti kaiken. Se heijastuu vielä tähänkin hetkeen. Tiesin jo sen puhelun aikana, että tässä on täydellinen mahdollisuus viimeistellä sielunmessu, joka on vainonnut minua lukemattomia vuosia. Kun Roadburn ehdotti teoksen ensiesitystä festarillaan, heittäydyin saman tien syvään päätyyn ja pistin kaiken muun syrjään.
– En osannut aavistaakaan, miten monimutkainen ja aikaa vaativa projekti siitä tulisi. Kokonaisuuden säveltäminen loppuun, sen kaiken sovittaminen orkesterille, kaikkien yksityiskohtien hiominen, teoksen partituurien tekeminen, oikeiden yhteistyökumppanien löytäminen, harjoitukset… Minusta tuntuu, etten tehnyt kahteen vuoteen mitään muuta.
– Requiem on vaativin projekti, jossa olen ikinä ollut mukana. On hyvä että tein sen, ja muusikkona on varmasti hyvä tehdä jotain näin hullua kerran elämässään, mutta Jumalan kiitos minun ei tarvitse tehdä tätä enää ikinä uudelleen. Jumalaahan ei toki ole, mutta… tiedäthän.
Kirottu ikuisuusprojekti
Jos tutkii Fischerin tekemisiä ja Celtic Frostin historiaa, sanan requiem voi löytää useista bändin kappaleiden nimistä: suunnitelma kokonaisesta sielunmessusta on ollut olemassa jo 1980-luvun puolivälistä asti.
– Kuolema on syntymän ohella ainoa asia, joka yhdistää takuuvarmasti meitä kaikkia. Jo lapsena tämä ajatus askarrutti minua, ja nuorena miehenä kuolema sai minut jopa perustamaan bändejä, Fischer sanoo.
– Hellhammer tutki aihetta turhautumisen ja raivon kautta, mutta Celtic Frostissa viehtymykseni klassiseen musiikkiin ja kuolinmessuihin alkoi jo kuulua. Minä ja Martin Eric Ain [Celtic Frostin basisti] saimme ajatuksen moniosaisesta kokonaisuudesta, joka tulisi levittäytymään vuosien ajan Celtic Frostin albumeille. Se olisi meidän sielunmessumme.
– Tiesimme, ettemme voisi tehdä mitään vastaavaa kuin suuret klassiset säveltäjät. Päätimme siis tehdä jotain ihan omaa. Se konkretisoitui Rex Irae -osan muodossa Into the Pandemonium -albumillamme [1987]. Sen oli tarkoitus olla vain alkua ja minulla oli mielessäni paljon ideoita jatkon suhteen, mutta sitten kaikki mureni käsiin.
Celtic Frostin kokoonpano hajosi pian Into the Pandemoniumin jälkeen, ja bändi eli epämääräisiä aikoja vielä Cold Lake- ja Vanity/Nemesis-albumien (1988, 1990) ajan. Osa Celtic Frostin kuuntelijoista ei laske näitä levyjä edes bändin katalogiin.
Fischer kertoo, että ajatus kolmiosaisen sielunmessun viimeistelystä oli hänen mielessään vuosikaudet, mutta vasta Celtic Frostin lyhytaikaiseksi jäänyt paluu vuonna 2001 herätti teoksen taas eloon.
– Celtic Frostin tarina jatkui hitaasti kohti uutta studioalbumia, joka sekin oli lähellä jäädä toteutumatta, eikä yhtyeen matka siitä pitkään jatkunutkaan, kuten ehkä tiedät.
– Suunnitelma sielunmessusta oli silti olemassa. Teimme sen päätösosan Triptych: III. Winterin osaksi Monotheistiä [2006], koska se tuntui sopivan albumin kaareen. Ajattelimme, että viimeistelemme kokonaisuuden ehkäpä kaikki osat kokoavalla ep:llä pian Monotheistin jälkeen.
– No, toisin kävi, ja henkilökohtaiset elämämme tekivät Celtic Frostin jatkon jälleen mahdottomaksi. Turhauduin asiasta niin, että kuvaannollisesti paiskasin koko ajatuksen Requiemistä ulos ikkunasta. Tuntui kuin koko hemmetin kokonaisuus olisi ollut kirottu, ja aina kun sen kanssa yritti työskennellä, helvetti pääsi irralleen.
– Minulla oli kuitenkin kaksi osaa. Alku ja loppu. Siitä ei puuttunut ”kuin” loput. Esittelin idean Triptykonille jo muutama vuosi sitten, ja ajatuksenani oli toteuttaa se ehkäpä seuraavan albumimme jälkeen. Roadburnin yhteydenotto muutti kaiken, ja päätin mahdollisen katastofin uhallakin tarttua kiroukseen, hah hah.
Hulluuden partaalla
Kunnianhimoinen Fischer-sielunmessu oli kenties rakentunut pikkuhiljaa jo lähes neljännesvuosisadan, mutta nyt Requiem (Live at Roadburn 2019) -tallenteella kuultava versio siitä oli tässä vaiheessa kaikkea muuta kuin tehty.
Teoksen kaksi valmista osaa muodostivat vain noin kymmenminuuttisen kokonaisuuden. Puolituntisen lisäosan säveltäminen alku- ja päätepisteen välille oli varmasti helpommin sanottu kuin tehty?
– Kirjoitin keskimmäistä osaa vuoden. Tein siitä kahdeksan versiota, ja se oli ajaa minut hulluksi, Fischer huokaisee.
– Asiaa ei auttanut, etten ollut yhtään Requiemin vaatimassa luovassa tilassa, kun Roadburn otti minuun yhteyttä. Olin täysin Triptykonin uuden albumin lumoissa. En tiedä muista muusikoista, mutta ainakaan minä en kykene herättämään inspiraatiota tietynlaista teosta varten vain sormiani napsauttamalla.
– Nyt minun oli työskenneltävä tietyn deadlinen puitteissa. Se vaivasi minua tovin. Pohdin, että jos ryhdyn tähän nyt, teenkö Requiemin väkipakolla ja tuleeko siitä oikeasti sellainen kuin olen suunnitellut. Tekeekö tällä tavalla työskenteleminen kunniaa teokselle? Lopulta päätin ottaa haasteen vastaan eräänlaisena mielenhallinnan testinä.
– Kuvittele. Kyse oli kuitenkin puolituntisesta valtavan sävellyksen keskusosasta, jota ei tultaisi äänittämään ensin studiossa, vaan sen ensi-ilta tapahtuisi livenä sinfoniaorkesterin kanssa. Ajatus oli niin kammottava, että se kiehtoi juuri sen takia. Voi olla, että jonkinlainen masokismi pääsi jälleen valtaamaan mieleni!
Fischer korostaa, että säveltäminen vaati aikansa erityisesti siksi, ettei hän halunnut kulkea helpoimpia reittejä.
– Eristin itseni hetkeksi täysin ja aloin tietoisesti ruokkia mielikuvitustani ja mielentilojani juuri oikealla tavalla. Yllätyin hieman itsekin, kun Grand Eternal -osion ääriviivat alkoivat muodostua mielessäni katkeransuloisesti.
– Olisin voinut tehdä muutamassa viikossa sävellyksen, jossa metallikitarat ja orkesteri olisivat tuutanneet kilpaa jotain mahdollisimman massiivista ja raskasta, mutta en halunnut mitään sellaista. Halusin toteuttaa visioni, jossa kahden maailman erilaiset työkalut kietoutuvat aidosti yhdeksi hengittäväksi teokseksi.
Esille nousee Mozartin kuolinvuoteellaan säveltämä, keskeneräiseksi jäänyt Requiem, joka edustaa Fischerille juuri sitä henkistä maailmaa, josta hän halusi luoda omanlaisensa kuvan.
– Tarkoituksenani ei ollut säveltää jonkinlaista mestarillista klassista teosta, joka nokittelisi satoja vuosia vanhoja sielunmessuja. Kyse ei ollut minkäänlaisesta kilpailemisesta tai sen puoleen kopioimisestakaan.
– Mozartin Requiem on kuitenkin yksi sielunmessujen täysiverisimmistä manifestaatioista. Mozart teki elinaikanaan paljon leikitteleviä, iloisia ja jopa riemukkaita teoksia, mutta hänen Requieminsä on uskomattoman tunnepitoinen, koskettava ja raskas sävellys, joka koskettaa varmasti kaikenlaisia ihmisiä silkan puhtaan tunteensa ansiosta.
– Tämän ajatuksen saavuttaminen auttoi minua. Ymmärsin, ettei sielunmessun kaltaista teosta voi lähteä ajattelemaan liikaa. Annoin metallisimpien painostavuuksien ja suurellisimpien orkestraatioiden vuotaa puhtaana sydänverenä.
Intohimolla sovitettua
Fischer toteaa toistamiseen olevansa tyytyväinen, jopa ylpeä siitä, että hän lähti luomaan Requiemin kaltaista mammuttia, mutta naurahtaa kertoessaan, että kappaleen valmistuminenkin oli vasta alkua.
– Siitä hetkestä, kun päätin, että teos on valmis ja olin esitellyt sen Triptykonille, alkoivat loputtomat palaverit, joissa tarkoituksenamme oli siirtää sen nuotit muusikoille ja sovittaa se kaikki orkesterille.
– Kaikkien partituurien, miditiedostojen ja soitinten määrä oli ihan käsittämätön. Onneksi en ymmärtänyt sitä lainkaan siinä vaiheessa, kun ryhdyin hommaan. Minut tuntevat ehkä tietävät, etten halua tehdä mitään vähän sinnepäin, ja nytkin halusin työskennellä täsmälleen oikeiden ammattilaisten kanssa, jotta sävellys toteutuisi niin kuin pitää.
Yhteistyökumppaneiksi valikoituivat hollantilainen Metropole Orkest ja suomalainen, monessa mukana ollut kapellimestari Jukka Iisakkila.
Nimien mainitseminen saa tavallisesti analyyttisesti mutta lakonisen rauhallisesti juttelevan Fischerin äänenpainon muuttumaan. Hän ei kykene olemaan hehkuttamatta Requiemin viimeistelleitä ammattilaisia.
– Totta puhuakseni työskentely orkesterin ja Jukan kanssa oli yksi miellyttävimmistä ja hedelmällisimmistä yhteistöistä, joita olen ikinä tehnyt, ja olen nähnyt jonkin verran bänditoimintaa, Fischer naurahtaa.
– Florian Magnus Maier, joka auttoi minua sovitustyössä ja oli merkittävässä roolissa Requiemin lopullisen muodon rakentamisessa, ehdotti orkesteriksi Metropolea. Florian on työstänyt paljon kaikenlaisia crossover-sovituksia eri genrejen välillä, ja myös Metropole on tullut tunnetuksi rohkeana ja mieleltään avoimena sinfoniaorkesterina.
– Metropolen kautta pääsimme tutustumaan Jukkaan, ja siinäpä vasta kaveri. Hänen täydellisen ammattimainen asenteensa ja rauhallisuutensa luomamme kaaoksen keskellä oli käsittämätöntä. Hän tiesi täysin miten opastaa kaksi näin erilaista maailmaa yksiin. Meillä kävi valtava tuuri, että löysimme täydellisen kapellimestarin.
– Pidin paljon tavasta, jolla Jukka, orkesteri ja Florian työskentelivät jo kuukausitolkulla ennen h-hetkeä. Se ei ollut heille vain yksi keikka muiden joukossa jonkin metallibändin kanssa. Kaikki suhtautuivat projektiin niin suurella intohimolla, että tunsin kerrankin olevani joukossa, jossa kaikki olivat samalla aaltopituudella.
Lopullisen sielunmessumaisen ulottuvuuden Triptykonin kolmen vartin teokselle tuo Safa Heraghi, laulaja, jonka oli Fischerin mukaan aluksi tarkoitus olla vain vierailija, siis pienemmässä roolissa.
– Olin vuosia sitten katsomassa Dark Fortressin keikkaa Zürichissa, ja Safan ilmiömäinen ääni ja esiintyminen kiinnittivät heti huomioni. Tiesin, että tulisin vielä työskentelemään hänen kanssaan Triptykonin albumilla. Se aavemaisen kaunis ääni jäi kaihertamaan mieltäni, ja kun Roadburn-yhteistyö varmistui, päätin välittömästi, että tulen säveltämään jonkin verran osuuksia Safalle.
– Onnekseni hän suostui heti. Safa ei ollut vain laulaja, joka tulee harjoituksiin, esiintyy keikalla ja tekee mitä käsketään. Hänestä tuli sillä keikalla osa Triptykonia. Safa toi mukaan paljon omia sovituksiaan ja suoranaisia ideoita laulumelodioiden suhteen, eikä Requiem olisi läheskään tällainen teos ilman hänen panostaan.
– Uskoisin, että Requiem olisi toiminut kelvollisesti vaikkapa minun kokonaan laulamanani. Tosiasia on kuitenkin, että kun Safa astui mukaan, teoksesta tuli todellinen sielunmessu. Hänen äänessään ja siinä, miten äänemme soivat yhteen tämän musiikin kanssa, on jotain selkäpiitä karmivaa, mikä naulasi arkkuun sen viimeisen naulan.
Helvetin takoma kuoleman voitto
Requiem ei ole ainoa haamu, joka on palannut kummittelemaan Fischerin elämään viime vuosina. Hellhammer, miehen ensimmäinen levyttänyt black/thrash-bändi, joka toimi lyhyen aikaa vuosina 1982–1984, nousi jo aikoja sitten suureen kulttisuosioon. Niin suureen, että lukemattomat äärimetallibändit ovat luetelleet yhtyeen tärkeimpien vaikuttajiensa joukkoon.
Kukaan – ja siis ei varmasti oikeasti kukaan – ei uskonut kokevansa bändin kappaleita enää koskaan keikoilla. Hellhammerin jäsenillä ei ole ollut vuosiin mitään tekemistä keskenään, ja 35 vuotta on kohtuullisen pitkä aika reunionille.
Reunionia Hellhammer ei tehnytkään. Se sai uuden inkarnaation, jonka nimi on Triumph of Death.
– Ajatus on kytenyt päässäni jo monia, monia vuosia. Siitä asti, kun Celtic Frost koottiin uudelleen, Fischer paljastaa.
– Manailin usein Ainille, että näiden kappaleiden pitäisi vielä tulla soitetuiksi keikoilla. No, sekin kaatui sitten samoihin henkilökohtaisiin vitsauksiin kuin Celtic Frost.
– Olemme tietenkin soittaneet joitakin Hellhammer-kappaleita Celtic Frostin ja Triptykonin kanssa, mutta Hellhammer on… niin eri mielentilaa. Se on jotain ihan erilaista. Sitä mielentilaa ei voi saavuttaa Triptykonin keikoilla.
Kourallinen keikkoja on luonut tiiviin yhteyden Fischerin ja Triumph of Deathissä soittavien Mia Wallacen (basso), Alessandro Comerion (rummut) ja André Mathieun (kitara) välille.
– Bändi nimettiin Triumph of Deathiksi, koska halusin, että siitä tulee aidosti oma bändinsä. En todellakaan halunnut lähteä esittämään Hellhammeriä kokoonpanolla, joka ei ole Hellhammer, Fischer summailee.
– Meistä on tullut lyhyessä ajassa todella alkukantainen ja tuhovoimainen metallibändi. Nautimme hommasta täysin rinnoin, eikä Triumph of Death ole leipäpuu yhdellekään meistä. Voimme siis nauttia musiikin tekemisestä ihan vilpittömästi.
Niinkö paljon, että Triumph of Deathistä voisi tulla tulevaisuudessa Hellhammerin jälkeläinen, ja levyttävä bändi?
– Hellhammerin hengessä? Kyllä. Hellhammerinä? Ei missään tapauksessa. Se olisi pyhäinhäväistys, Fischer toteaa.
– Juuri nyt ajatuksenamme on, että saatamme hyvinkin tehdä Triumph of Deathinä aluksi kaksi kolme live-ep:tä. Sen jälkeen punnitsemme, haluammeko alkaa äänittää uutta materiaalia yhdessä.
– Uutta hellhammermäistä musiikkia on kyllä olemassa. Raakaa pitelemätöntä black/thrash metalia. Voi hyvinkin olla, että sulkeudumme pian studioon ja äänitämme kappaleet mahdollisimman livenä ja hiomatta.
Pieniä nostalgisia maailmanloppuja
Triumph of Deathin syntymä sai myös Hellhammerin levyholvit aukeamaan. Tai tarkemmin sanottuna BMG:n holvit, jonne bändin kaikki levytetty materiaali on päätynyt. Apocalyptic Raids -ep (1984) on nyt julkaistu näyttävänä vinyyliuusiona, mikä saa Fischerin myhäilemään.
– Tämä on kuin käänteinen hetki sille, kun tajusimme ensimmäisen kerran, miten uskomattoman naiiveja ja typeriä nuoria olimme, kun teimme sen käsittämättömän haista paska -diilin Noise Recordsin kanssa 80-luvulla.
– Pistimme nimemme ihan mihin tahansa sopimukseen. Mihin tahansa. Halusimme vain julkaista musiikkia. Annoimme sopimuksella kaikki oikeutemme ikuisiksi ajoiksi Noise Recordsille. Kukaan Sveitsissä ei olisi voinut julkaista musiikkiamme, eikä Sveitsistä löytynyt sen enempää juridista apuakaan. Siellä ei ollut musabisnestä metallille.
– Vuosia, vuosia ja vuosia myöhemmin Noise ajautui konkurssiin ja levyjen oikeudet siirtyivät useiden välikäsien kautta BMG:lle. Se ei lämmittänyt mieltäni. En tuntenut BMG:tä. Arvelin, että jos musabisneksen säännöt pitävät paikkansa, he tulevat julkaisemaan Hellhammeristä ja Celtic Frostista jälleen puolivillaisia uusioita.
– Olen vinyylinkeräilijä ja halusin itsekin nuo albumit hyllyyni versioina, jotka tekisivät niille oikeutta. Hellhammer-ajoista on niin kauan, että olen itsekin sen musiikin fani, koska olen saanut siihen niin paljon etäisyyttä.
Fischer hymähtää todetessaan, ettei BMG:n ajatus ehdottaa hänelle täysin yllättäen yhteistyötä Hellhammer-uusioiden suhteen ollut mitään sattumaa vaan ajoittui juuri sopivasti viime vuoden Triumph of Death -julkistuksen yhteyteen.
– Totta kai he näkivät tilaisuutensa tulleen, mutta arvostan sellaista bisnesajattelua, jos toiminnassa on yhtään intohimoa, kuten BMG:llä oli. He konsultoivat minua asiasta ja halusivat että panostamme julkaisuun tosissaan.
– Siispä suunnittelimme levylle aivan uuden pakkauksen ja teimme sen musiikille Triptykonin V. Santuran kanssa todella huolellisen ja kunnioittavan remasteroinnin. Pyrimme rakentamaan Apocalyptic Raidsistä bonuksineen julkaisun, joka ei vie tuumaakaan pois alkuperäisten sävellysten energiasta ja voimasta, mutta tuo hieman maustetta mukaan.
Apocalyptic Raids -ep on demojen ohella Hellhammerin ainoa varsinainen julkaisu, ja Fischer kertookin sen sisältämän musiikin olevan niin aikaansa sidottua, ettei sitä voi koskaan lähteä toisintamaan.
– Sanotaan näin, että minulla ja muilla Hellhammerin tyypeillä oli nuoruudessamme aika… jyrkkiä ylä- ja alamäkiä, Fischer huokaisee itseironisesti naurahtaen.
– Oli aikoja, jolloin halusimme päästä niistä muistoista irti mahdollisimman nopeasti, mutta nyt vuosikymmeniä myöhemmin, lähes ulkopuolisin korvin, osaan arvostaa sitä vimmattua protoäärimetallia, jota loihdimme soittimistamme.
– Totta kai Apocalyptic Raids herättää myös nostalgiaa. Tiedäthän, halua päästä takaisin sellaisiin huolettomiin aikoihin, kun musiikkia ei voinut sanoa millään tavalla uraksi, eikä sen suhteen tuntenut minkäänlaista painetta. Aikoihin, kun teimme sekopäistä äärimetallia vain ja ainoastaan itsellemme, emmekä edes ajatelleet levyjen julkaisemista.
– Se aika ei koskaan palaa, mutta kykenin vielä 56-vuotiaanakin luomaan yhteyden siihen todella primitiviisellä tavalla, ja se muistutti minua idealismista kaiken taustalla. Siksi loin Triumph of Deathin. Se on ollut katkeransuloinen ja voimakas kokemus, joka tulee heijastumaan myös Triptykoniin.
56 kaunistelematonta vuotta
Nyt kun 33 vuotta tekeillä ollut Requiem ja yli 36 vuotta vanha Hellhammer-materiaali on valettu ansaitsemaansa muotoon, Fischer pääsee keskittymään jälleen uuteen musiikkiin. Hän huokaisee syvään todetessaan, että sormet ovatkin jo syyhynneet Triptykonin uuden materiaalin suhteen.
– Tiedän täsmälleen, lähes viimeistä piirtoa myöten, millainen Triptykonin kolmannesta albumista tulee. Se ilmaisu, jonka löysin Monotheistilla ja Triptykonin ensimmäisillä levyillä, on yhä sitä musiikkia, joka kuvastaa minua parhaiten, joten tuleva albumi tulee jatkamaan paljolti samalla linjalla. Jos nyt selkeää linjaa on olemassa, tiedäthän.
– Triptykonin filosofia on aina ollut se, että jokainen kappaleemme on kuin itsenäinen minialbuminsa. Meillä on tietty soundi, mutta Triptykon voi olla doomia, thrashiä, blackiä tai vaikka elektronisempaa maalailua juuri sillä tavalla kuin se yksittäinen teos sattuu ikinä vaatimaan.
– Ironista kyllä, 56-vuotiaana minusta tuntuu, että minulla on enemmän sanottavaa täällä tapahtuvista asioista ja elämästäni kuin koskaan ennen. Nuoruudessa kaikessa oli kyse ehdottomuudesta, uhoamisesta ja niiden fantasia-aiheilla koristelusta, mutta nyt… Olen kokenut niin paljon, etten tule kaunistelemaan mitään.
Mainitsit aiemmin kirjoittavasi kirjaa, joka on kuulemma eräänlainen uusi versio vuonna 2000 julkaisemastasi Are You Morbid? -teoksesta, joka peilaili Celtic Frostin värikästä historiaa monelta kantilta.
– Kyllä. Se on toinen projekteista, joka jäi täysin paitsioon, kun Requiem astui mukaan kuvioihin, Fischer sanoo.
– Minulla on kustannussopimus, ja kustantajani on ollut liiankin kärsivällinen kanssani. Hän on kuitenkin malttanut odottaa, koska hän tietää, että tulossa on todella, todella paljon laajennettu versio Are You Morbidista.
– Uusi versio tulee kertomaan koko tarinan ja paljon asioita sen ympäriltä, koska minulla oli nyt paljon parempi pääsy laajempaan materiaaliin, valokuviin ja arkistojen helmiin, joiden kuvittelin pitkään kadonneen iäksi.
– Uusi Are You Morbid? tulee olemaan kuin uusi teos ja summaamaan vihdoin koko menneisyytemme täysiverisimmällä mahdollisella tavalla.
KAINALO: ”Avarakatseisuus on tärkeä asia”
Requiemille päätyi merkittävällä tavalla myös sinivalkoista väriä, kun suomalainen kapellimestari Jukka Iisakkila työskenteli tiiviisti Triptykonin kanssa konsertin esituotannosta lähtien.
Miten klassisen koulutuksen saanut kapellimestari päätyi yhteistyöhön Triptykonin kaltaisen yhtyeen kanssa? Jukka Iisakkila aloittaa selvityksen avaamalla taustojaan.
– Aloitin nuorena soittamalla ja opiskelemalla pianoa ja lyömäsoittimia. Valmistuin orkesterinjohtajaksi ja kapellimestariksi opiskeltuani Suomessa, Ruotsissa ja Tanskassa.
– Sävellysopintojeni ohella tartuin jo varhain myös muunlaiseen musiikkiin. Kaikki alkoi jazzkitaralla, ja vaikken tunne olevani ihan perinteisessä mielessä mikään jazzkitaristi, olen soittanut paljon erinäisissä yhtyeissä.
– Olen myös työskennellyt vakituisesti kapellimestarina Japanissa, Tanskassa ja pitkään myös Porissa, sekä tietenkin kiertäessäni ympäri maailmaa eri produktioiden parissa. Se on saanut minut kiinnostumaan kaikenlaisesta crossoverista, ja olenkin tehnyt yhteistyötä esimerkiksi monien viihdeorkesterien, jazz-rock-fuusiobändien, Goldfrappin ja vanhan ystäväni ja kitaramentorini Steve Vain kanssa, mikä on johtanut minut töihin Metropole Orkestin, sitä kautta Roadburnin ja nyt Triptykonin kanssa.
Moni pitää koulutettuja klassisia muusikoita omana nurkkakuntanaan, jota ei juuri populaarimusiikki kiinnosta, mutta Iisakkila on eri maata.
– Avarakatseisuus on hyvin tärkeä asia, ja tiedän hyvin, että klasariporukka on toisinaan vähän fakkiintunutta sinne omaan nurkkaansa, mutta samaa tapahtuu varmasti myös muissa musapiireissä, Iisakkila naurahtaa.
– Ympäröivän maailman ymmärtäminen on helpompaa, kun ei aseta itselleen lukkoja. Heräsin muutamia vuosia sitten itse ajatukseen, että sekä omaa että yleisön tajuntaa voi laajentaa olemalla rohkea ja kulkemalla välillä rajojen yli.
Iisakkila ja Triptykonia luotsaava Tom G. Fischer ovat kuin ääripäät: akateemisesti koulutettu orkesterimestari ja itseopiskellut metallimuuskko, joka ei välttämättä osaa edes nimetä kaikkia sointuja.
– Jos ihmisellä on visio, tarve toteuttaa sitä ja mahdollisuus saada se ulos, siihen ei tarvita koulutusta tai oikeaa termistöä. Joskus kouluttautuneisuudesta voi olla hyötyä, joskus taas jopa haittaa, Iisakkila pyörittelee.
– Tietysti nuotitukset ja termit auttavat, mutta kyllä Fischerin kanssa huomasi, että metaforat löytyvät aina tarvittaessa, ja kommunikaatio koko Triptykonin kesken pelasi täysin ammattimaisesti.
Iisakkila kertoo yllättyneensä siitä, miten valmistautuneita muusikot olivat lähtökohtien erilaisuudesta huolimatta.
– Bändin jäsenet olivat kaikessa mustiin pukeutuneessa uhkaavuudessaan mahdottoman mukavia, karismaattisia ja luovia muusikoita. Myös orkesterisovitukset tehnyt Florian [Magnus Maier] oli tehnyt uskomatonta työtä, Iisakkila kehuu. – Kun hänen panoksensa yhdistyi Tomin visionäärisyyteen ja määrätietoisuuteen, työstä oli tavallaan puolet tehty, kun saattoi luottaa siihen, että kaikki ovat liikkeellä suurella intohimolla.
– Totta kai siinä oli haasteensakin. Kuten vaikkapa se, että monenlaista musiikkia soittanut Metropol Orkest on toisinaan tottunut soittamaan klikkiin, ja olihan se bändille muutenkin uusi tilanne työskennellä klassisen kapellimestarin kanssa, mutta Tom oli silminnähden todella tyytyväinen, kun kaikki tekivät kovasti töitä projektin eteen.
– Minut taas yllätti se, ettei tämä ollutkaan vain yksi esiintyminen. Konsertistahan tulee kaikenlaiset dvd:t ja cd:t ja vinyylit ulos! Se on aivan mieletön juttu, ja uskon kyllä, että ihmiset tulevat pitämään tuloksesta.
Fischer ei ehkä tunne klassisen musiikin termistöä, mutta Iisakkila kertoo tunnistaneensa Requiemistä universaaleja tunteita ja elementtejä, jotka ovat olleet musiikissa läsnä vuosisatoja.
– Kyllä sieltä saattoi tunnistaa Stravinskyn, Wagnerin ja Mahlerin perintöä harmonioissa, sointukuluissa ja sellaisessa mystisessä raskassoutuisessa tunnelmassa, sekä nykyajasta tietenkin György Ligetia ja John Adamsia.
– Varsinkin Requiemin viimeisen osan tunnelmasta tuli vahvasti mieleeni Mahlerin 9. sinfonian loppu, jossa kuvataan elämän häipymistä, sielun tavoittamattomiin universumeihin siirtymistä ja kaiken lopullisuutta.
– Kun siihen Triptykonin tummaan tunnelmaan ja Tomin äänenkäyttöön yhdistettiin vielä Safa Heraghin sopraanolaulut, niin… Kyllähän se on ihan aito sielunmessu!
Julkaistu Infernossa 5/2020.