”Rock’n’roll-elämäntyyli ei auta menestymisessä” – haastattelussa Malmsteenin, Schenkerin ja Blackmoren ääni Doogie White

Tuhansia keikkoja, satoja levytyksiä. Esitelkäämme skotlantilaislaulaja Doogie White, Yngwie Malmsteenin, Michael Schenkerin ja Ritchie Blackmoren ääni.

Vuonna 1960 syntynyt White on kotoisin Skotlannin Motherwellista. Skotlanti on ollut merkittävä teollisuusmaa teollisen vallankumouksen päivistä lähtien, ja koulun jälkeen Whiten suvusta mennnän töihin Motherwellin terästehtaisiin. Eikä Whiten ensimmäinen esikuva ole Ronnie James Dio tai Ritchie Blackmore: hän ihailee lapsena amerikkalaista surmanajajaa Evel Knieveliä, jonka innoittamana Whiten kaveriporukka krossaa pyörillään pitkin hiilikaivosten muodostamia jätevuoria.

Teini-ikäistyvän Whiten elämä muuttuu kertaheitolla tiistaina 6. heinäkuuta 1972. Tuolloin BBC 2:n viikoittaisen Top of the Pops -listaohjelman puolivälissä esiintyy David Bowie, joka esittää uuden Starman-singlensä. 12-vuotias White on yksi ohjelman 15 miljoonasta katsojasta.

Kolmen ja puolen minuutin esitys synnyttää kokonaisen sukupolvellisen rock- ja poptähtiä, heidän mukanaan laulajaksi ryhtyvä Doogie White. Esitys on niin merkittävä, että toimittaja Dylan Jones kirjoittaa siitä myöhemmin 200-sivuisen kirjan. White muistelee televisiohistoriaan jäänyttä lähetystä yhä lämmöllä.

– Se oli uskomatonta. Starman oli kaunis biisi ja Bowien koko esitys jotain aivan muuta kuin olin koskaan nähnyt. Sitten keksin Deep Purplen ja AC/DC:n, eikä mikään ollut enää entisensä.

– 1975 ja 1976 olivat hienoja vuosia. Näin Deep Purplen Tommy Bolinin kanssa, AC/DC:n ja Rainbow’n. Siinä iässä ihminen on sieni, joka imee kaiken sisäänsä. Teini-iässä maailmassani olivat koulu, jalkapallo ja musiikki. That’s it!

Portaiden alla Lontoossa

Whitesta ei tule metallityöntekijää. Hän alkaa rakentaa linja-autoja ja työskentelee myöhemmin kotikaupunkinsa nuorisotoimessa. Whiten ensimmäinen vakava bändiprojekti coveryhtyeiden jälkeen on kitaristi Chic McSherryn kanssa vuonna 1984 perustettu La Paz. Yhtye saa nimensä Sun-sanomalehden kolmossivulta, jolla alastonmalli Caz Carrington poseeraa iskulauseen ”Ever been to La Paz, Caz Has” kera. Se on sovelias linkki työväenluokkaisten jullikoiden ja Bolivian pääkaupungin välille.

Skotlantilainen hard rock -skene on 1980-luvun puolivälissä hyvässä vauhdissa. Glasgowlainen Heavy Pettin’ on julkaissut Brian Mayn tuottaman Roll the Dice -debyyttialbuminsa, ja samassa kaupungissa aloittelee myös Zero Zero. La Pazillekin riittää keikkoja, ja Kerrang!-lehti innostuu bändistä. Yhtye saa julkaistua kaksi omakustannekasettia, mutta levytyssopimusta ei synny.

– Lontoolaiset levy-yhtiöt pitivät keikoistamme ja biiseistämme, mutta meiltä selvästi puuttui jotain. You can only beat the horse for so long before it dies!

Vuonna 1988 La Paz kuihtuu pois. White saa soiton Lontoosta. Hän liittyy bändiin, josta muodostuu Midnight Blue. White kuluttaa viimeiset rahansa, 11 puntaa, bussilippuun. Muuttokuorma mahtuu selkäreppuun. Lähes kolmekymppinen White muuttaa 12 hengen kimppakämppään ja nukkuu portaiden alla makuupussissa. Ruokavalio koostuu tölkkipavuista.

Midnight Blue soittaa keikkoja, mutta usein sen jäsenillä ei ole rahaa edes bussilippuihin. Lontoon-keikkamatkat hoidetaan kävellen, tiukoissa farkuissa aitojen yli oikaisten.

– Jälkikäteen ihmetyttää, että elinkö tosiaan noin. Kyllä, mutta olimme onnellisia. Emme tienneet paremmasta.

Midnight Bluen voimahahmo on kitaristi Alex Dickson. Koskettimia soittaa Tobruk-yhtyeen Jem Davis. Midnight Blue tekee kahdeksanraitaisella kelanauhurilla demoja, joiden lauluosuudet ja kitarat nauhoitetaan yhteisasunnon kylpyhuoneessa. 80-luku kuitenkin lähestyy loppuaan, eivätkä brittiläiset levy-yhtiöt ole kiinnostuneita Midnight Bluen AOR-pohjaisesta melodisesta hard rockista.

Brittirockin kentällä jyräävät uudet tuulet, ja pian Quireboys, Gun, Little Angels ja The Almighty ponnahtavat rocklehtien kansiin. Kestäisi aina vuoteen 1994 saakka, ennen kuin japanilainen Zero Records julkaisisi nauhoitukset nimellä Take the Money and Run. Mutta nyt eletään 80-luvun loppua, ja eräänä iltana Alex Dickson kertoo liittyvänsä Guniin, josta etenee myöhemmin Bruce Dickinsonin ja Robbie Williamsin bändeihin. Midnight Blue loppuu siihen paikkaan.

White elättää itsensä Lontoossa studiokeikoilla. Isot kustannusyhtiöt teettävät hovisäveltäjiensä kappaleista demoja, joilla lähestytään A-luokan tähtiä, sellaisia kuin Tom Jones, Joe Cocker tai Cher. Noilla demoilla laulaa usein Doogie White.

Vuonna 1991 Midnight Bluen kosketinsoittaja Jem Davis on luvannut lähteä brittiyhtye Praying Mantisin Japanin-kiertueelle. Yhtyeeltä puuttuu laulaja, ja Jem houkuttelee Doogien mukaan.

– Kun tulin takaisin Japanista, Deep Purple soitti Lontoossa. Olin täysin persaukinen, en pystynyt ostamaan lippua lempibändini keikalle. Puhuin muutamille levy-yhtiöissä työskenteleville tuttavilleni. Sain pummattua lipun keikalle ja passin jälkibileisiin.

White ottaa mukaansa neljän kappaleen demonauhan. Se sisältää bluesia, heavyä, balladia, koko Whiten sortimentin. Juhlissa White huomaa tutunnäköisen miehen. Hän on Deep Purplen kiertuemanageri Colin Hart. White tunnistaa Hartin Perfect Strangers -albumin sisäpussin kuvista. White antaa demonauhansa Hartille. Jos Ritchie Blackmore tarvitsee joskus laulajaa, White kertoo olevansa valmis.

1990-luvun puoliväli lähestyy. White käy kahdesti Iron Maidenin koelauluissa. Pink Cream 69:n Andi Deris on liittynyt Helloweeniin, ja ilman laulajaa jäänyt saksalaisyhtye on kiinnostunut Whiten palveluksista. Saksasta kotiin palatessaan White huomaa makuuhuoneen ovessa lapun: Ritchie Blackmoren edustaja on yrittänyt tavoitella Whitea puhelimitse. White soittaa takaisin, ja seuraavalla viikolla hän matkustaa Yhdysvaltoihin ja tapaa Blackmoren. Kolmen päivän visiitti venyy viikoksi.

– Ritchie oli ja on edelleen suosikkitaristini. Hänen soittonsa on jotain suurenmoista – ainakin suurimman osan ajasta, hah! Ritchien kutsu oli kaikkien aikojen joululahjani, White sanoo.

– Tunsin Rainbow’n ja Purplen koko tuotannon etu- ja takaperin. Mitä tahansa Ritchie soittikin, pystyin aina laulamaan mukana. Ja hän piti siitä.

Doogie Whitesta tulee kuin tuleekin Ritchie Blackmore’s Rainbow’n laulaja. Tästä 34-vuotias laulaja on haaveillut lähes kaksi vuosikymmentä.

– Ritchie antoi minulle mahdollisuuden nousta isoille lavoille. Tartuin siihen molemmin käsin. Se oli minulle kuin nyrkkeilyn maailmanmestaruus Muhammad Alille, elintärkeää.

– Yritin antaa Rainbow-fanina yleisölle sitä, mitä olisin itse halunnut nähdä Joe Lynn Turnerin jälkeen. Heviä, ei sitä poppia, mitä Ritchie ja Joe yrittivät tehdä. Halusin viedä Rainbow’n takaisin juurilleen, ja jossain määrin onnistuimmekin siinä.

Sateenkaarelta toiselle

Ritchie Blackmore’s Rainbow’n toistaiseksi viimeinen levytys Stranger in Us All julkaistaan syyskuussa 1995. Suomen virallisella listalla se viihtyy kuusi viikkoa, korkeimmillaan kuudennella sijalla. Yhtyeen kiertue alkaa syyskuun lopussa Helsingistä. Rainbow viihtyy tien päällä lähes koko sen ajan, jonka White viettää bändissä. Se on työtä, josta saa rahaa. Eikä Ritchie Blackmore’s Rainbow’ssa tarvitse roudata itse.

– Ei Rainbow’ssa laulaminen lopulta eronnut Midnight Bluesta tai La Pazista. Aston Martinillakin ajaminen on vain ajamista. Kyse on siitä, miten käsittelet autoa, tekemisen ilosta. Mitä pointtia olisi ollut tehdä asioita, joista ei nauti? Jos olisin halunnut rahaa, olisin ryhtynyt lakimieheksi. Suurin ero vanhoihin bändeihini oli se, että pystyin vihdoin ostamaan baarissa omat juomani.

White muistelee Rainbow’n keikkoja lämmöllä. Vuosi 1996 huipentui marraskuiseen kiertueeseen Japanissa, jonka muistoja White on verestänyt katsomalla tallenteita YouTubesta.

– Olimme soittaneet vuoden ajan melkein joka päivä yhdessä. Kun yleisö ja bändi ovat samalla tavalla yhtä kuin me olimme monilla niistä keikoista… Joku irvaili meille kommenteissa, mutta näillä nojatuolikriitikoilla ei ole aavistustakaan, millaista on olla sillä tavalla emotionaalisesti yhtä yleisön kanssa kuin me olimme, useimmilla keikoilla. Se yhteisöllisyys on maailman paras tunne.

– Se oli suurenmoista, ja sitten se loppui. Rainbow ei ollut enää koskaan sama bändi Japanin-kiertueen jälkeen. Management vaihtui, [Ritchie Blackmoren puolison] Candice Nightin äiti alkoi hoitaa bändin asioita. Tilanne muuttui hyvin ammattimaisesti hoidetusta kummalliseksi. Ihan kuin yrittäisi leikata hämähäkiltä jalkoja. Anna hämähäkin juosta, se juoksee iloisesti! Hauskuus, energia ja nautinto hävisivät.

– Ritchie taisi myös jotenkin panikoitua. Meillä oli suunnitteilla toinen levy, josta olisi tullut parempi kuin Stranger in Us Allista. Bändin itsevarmuus oli uskomatonta, meillä oli hauskaa.

Rainbow esiintyy vuoden 1997 toukokuussa Tanskan Esjbergissä. Sieltä bändin on tarkoitus jatkaa Itä-Eurooppaan, mutta keikat peruuntuvat. Raha-asiat sotkeutuvat. Lopputuloksena Doogie White lähtee bändistä. Esjbergin-keikka jää Rainbow’n viimeiseksi. White palaa yksin Lontooseen.

– Tämä saattaa kuulostaa oudolta, mutta olin 16-vuotiaasta saakka halunnut laulaa Ritchie Blackmoren bändissä. Olin saavuttanut tavoitteeni. Joten urani oli tavallaan siinä.

Elanto löytyy studiotyöstä ja radiomainoksista. Bändissä laulaminen polttaa edelleen takaraivossa. Tanskalainen Royal Hunt on tehnyt neljä levyä, kun yhdysvaltalaislaulaja DC Cooper lähtee lätkimään. Yhtyeellä on levyllinen materiaalia valmiina, mutta laulaja puuttuu.

– Lensin Kööpenhaminaan ja nauhoitin kolme biisiä. En saanut keikkaa, vaan bändi valitsi John Westin. No, myöhemmin kaikki bändin jäsenet soittivat minulle erikseen ja pyysivät laulamaan soololevyilleen, White nauraa.

Whiten ja Royal Hunt -basisti Steen Mogensenin hard rock -yhtye Cornerstone julkaisee Arrival-debyyttialbuminsa vuonna 2000. Samaan aikaan vuosikausien laulaminen, tupakointi ja alkoholi alkavat tuntua kehossa. Whitea odottaa äänihuulten leikkaus. Seuraa kuukausien puhekielto, laulamaan mies ei pysty lähes neljään kuukauteen. White ja Morgensen tekevät toipilasajalla biisit Cornerstonen Human Stain -albumille. Samaan aikaan Yngwie Malmsteen löytää Doogien.

– Menin katsomaan Yngwien keikkaa Lontoossa, luultavasti Marc Boals pyysi minua paikalle. Törmäsin Yngwieen, joka moikkasi ja kysyi, haluaisinko hänen bändiinsä laulamaan. Yngwie halusi jatkaa kiertuetta Yhdysvaltoihin ja muualle maailmaan, ja Marcilla oli muita sitoumuksia. No, miksi ei!

Tartu tilaisuuteen

Malmsteenin Rising Force -bändin laulajana kuluu seuraavat kuusi vuotta. Ruotsalaiskitaristin kanssa syntyy kaksi albumia, vuoden 2003 Attack!! ja kaksi vuotta myöhemmin julkaistava Unleash the Fury.

– Yngwie teki biisit ja tuotti, minä lauloin mitä Yngwie halusi. Ja nautin siitä, se oli paineetonta työtä. Lopulta Yngwie ajatteli tarvitsevansa vaihtelua. Ja kun Yngwie tarvitsee vaihtelua, se tarkoittaa sitä, että Yngwie vaihtaa laulajan.

– Olemme yhä hyvissä väleissä. Kyseessä on hänen uransa. Lähdin tekemään sitä mitä Yngwie pyysi, eikä se enää toiminut. Ehkä Yngwie on nyt onnellinen, ja se on ihan ok. Sama homma Michael Schenkerin kanssa. Pääsylipuissa lukee heidän nimensä. Se myy keikat loppuun, ei minun nimeni.

Lopulta myös Cornerstone kaatuu taloudelliseen mahdottomuuteensa: Steen Mogensen hioo levyjä, loppulasku on kallis. Yhtyeen kiertueet eivät ole taloudellisesti kannattavia. White laulaa NWoBHM-yhtye Tankissa ja tekee soololevyn. Vuonna 2012 White liittyy Michael Schenkerin Temple of Rockin Euroopan-kokoonpanoon, joka on ollut viime vuodet laulajan päätyönantaja.

Myös La Paz on sittemmin aktivoitunut. Yhtye ovat vihdoin päässyt tekemään levyjä, ja sen kolmas albumi Shut up and Rawk! ilmestyi juuri. Haastattelua seuraavalla viikolla yhtyeellä on treenit ja levynjulkaisukeikka Glasgow’ssa. Nuoruuden unelma on vihdoin toteutunut.

– Bändin kaverit ovat vanhimpia ystäviäni. La Paz on ryhmä työväenluokkaisia nuoria, jotka varttuivat samassa naapurustossa. Meillä oli samanlaisia kokemuksia ja musiikkimaku.

Kuinka paljon olet keskimääräisenä vuonna pois kotoa?

– Viime vuonna tein maaliskuusta joulukuuhun 114 keikkaa. Ja sen lisäksi kaksi levyä.

Mitä haluaisit sanoa nuorille laulajille, jotka haaveilevat ammatista rockin parissa?

– Rockin laulaminen on unelma. Sen perässä juoksemiseen ei voi käyttää koko elämäänsä, sillä laskut täytyy pystyä maksamaan. Tarttukaa tilaisuuksiin. Ja kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Se on kuin parisuhde: kun yksi jättää, toinen ottaa. Ole ajoissa paikalla, muista sanat, ole selvin päin, älä polta tupakkaa. Rock’n’roll-elämäntyyli ei auta menestymisessä. Ammattimaisuus ja se, että ihmiset pitävät sinusta, auttavat.

– Saan itse duunia siksi, että ihmiset pitävät minusta. En siksi, että olisin maailman paras laulaja. En tee asioista vaikeita. Kun joku pyytää minua tekemään jotain, hoidan asian. Se ei ole sen kummallisempaa.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 4/2016.