”Se mun hymy on kai jonkinlainen aivovaurio” – haastattelussa ”Nivalan naurava kulkuri”, Beast in Black -rumpali Atte Palokangas

Suomen iloisin metallirumpali Atte Palokangas on kompannut kolttasaamerockia ja death metalia, mutta kaikkein mieluiten hän paukuttaa kikkeliheviä ja pyörittää kapulaa.

Kuva: Jaakko Silvast

Suomen kovimpiin nousua tekeviin rumpalinimiin lukeutuva Atte Palokangas istuu kahvipöytään pitkän päivän päätteeksi. Mies on parasta aikaa opintovapaalla mikrotukihenkilön työstään. Suoritettujen opintokurssien määrä on toistaiseksi perin vaatimaton, mutta Palokangas ei ole levännyt laakereillaan. Viimeiset puolitoista kuukautta hän on viettänyt käytännössä treenikämpällään Vaajakoskella. 

Haastattelupäivästä tekee erityisen Palokankaan juuri julkistettu pesti suomalaisen melodisen metallin kuumimpiin uusiin vientinimiin kuuluvan Beast in Blackin takalinjoilla. Edessä ovat yhtyeen ensimmäiset Suomen headliner-keikat Lutakossa ja Nosturissa. 

– Itsellä asia on ollut tiedossa jo niin pitkään, että olo on lähinnä helpottunut, kun ei tarvitse enää kierrellä ja kaarrella tästä hommasta, mies sanoo. 

Alun perin Palokankaan ja BiB:n yhteinen tarina alkoi viime syksynä, kun yhtye tarvitsi tuuraajan alkuperäisrumpali Sami Hänniselle. Luvassa oli lämppäyspesti yhdysvaltalaislegenda W.A.S.P:n rundilla. Kiertue tosin loppui Beast in Blackin osalta ennen kuin ehti kunnolla alkaakaan suksien mentyä ristiin pahemman kerran. 

– Kabanen [Anton, Beast in Blackin perustaja] oli etsinyt Helsingin päässä sopivaa rumpalia, ja Nylundin Jaakko [Force Majeure -yhtyeen rumpali] oli kertonut Antonille, että minä olisin sopiva tyyppi. Muistan, kun olin lähdössä kotoa treenikselle ja huomasin, että puhelimeen pärähti viesti Antonilta. Sanoin puolisollekin, että nyt taitaa olla jotain rundihommia tulossa. Anton kyseli, että lähdenkö W.A.S.P.-rundille kuukaudeksi. Tulossa oli 25 keikkaa. Mietin sekunnin ja vastasin ”joo, lähen!” (naurua). 

– Myöhemmin kun poristiin Antonin kanssa, se sanoi aika äkkiä, että näyttää siltä, että Sami ei ehdi enää soittamaan tässä bändissä. Kun W.A.S.P.-rundi sitten päättyi alavireisessä meiningissä ja olin lähdössä Madridista kotiin, sanoin lentokentällä Antonille, että jos tarvitte rumpalia, olen käytettävissä. Sillä levisi kasvoille semmonen hymy, kun se sanoi, että ”joo, kyllä me varmaan tarvitaan”. 

– En ollut tavannut ketään BiB:n tyypeistä aikaisemmin, mutta pääsin hyvin remmiin mukaan. Hyviä tyyppejä ja hauskoja persoonia. Ja kun musa on tuommoista power metal -vaikutteista perinneheviä, se kelepaa oikein hyvin. Ennen Suomen headliner-keikkoja treenattiin Helsingissä viikko reilun kahdeksan tunnin pituisia päiviä. Olen soitellut settiä läpi myös itsekseni. 

– Thunderstonellakin käytiin Sveitsissä keikalla ihan alkuvuodesta. Sinnekin piti treenata puolentoista tunnin setti. Välissä Among the Prey teki pari keikkaa, ja sitten oli vielä yksi Agonizerin tulevan levyn studiosessio. Eli paljon on tullut asioita opittua opintovapaalla, Palokangas lohkaisee valottaen myös muiden bändiensä kuulumisia. 

Power metalia ja pinkkejä kapuloita 

Hypätäänpä ajassa 1980–90-lukujen taitteeseen ja pohjoispohjalaiseen Nivalan pikkukaupunkiin. Siellä syntynyt ja varttunut Atte Palokangas alkoi haaveilla kolmantena kouluvuotenaan ensin sähköbassosta ja sitten -kitarasta.

– Sitten katosi se viimeinenkin järjenhiven ja halusin rummut. Kielisoittimia en ikinä saanut, mutta sitten äitini luki lehdestä, että paikallisessa Jokilaakson musiikkiopistossa alkaa lyömäsoitinlinja. Olin vitosluokalla. Pääsykokeet olivat jo menneet, mutta soitettiin opistoon, ja kun sinne oli kaksi paikkaa ja yksi hakija, ne sanoivat, että tule käymään, järjestetään toiset kokeet erikseen. Sinnehän sitä heilahdettiin sisään. 

– Kolme vuotta jaksoin tahkota, mutta homma tökkäsi teoriaopintoihin sekä sävel- ja melodiajuttuihin, mitä ei rummuilla soitella ja mitä ei jaksanut erikseen omatoimisesti opetella. Ehkä siinä oli sekin, että Jokilaakson musiikkiopistossa oli vain klassinen lyömäsoitinlinja, jolla vedettiin marimbaa ja patarumpuja. Jos olisi ollut joku pop/jazz-tyyppinen linja, mielenkiintoa olisi varmasti riittänyt pitempään. 

Pian rumpuopintojen alettua Palokangas löysi kaveripiiristään muita muusikonvesoja. Lyötiin pystyyn ensimmäiset bändiprojektit. 

– Oltiin yläkoulun kynnyksellä. Soitettiin mitä osattiin, nauhoitettiin sitä matopurkkimankalla ja kuunneltiin innoissaan. Ensimmäisen keikan elävän yleisön edessä taisin soittaa seiskaluokalla, olisko ollut Reisjärvellä jossakin nuorisotapahtumassa. Bändillä ei tainnut olla nimeäkään. 

– Ekat rummut olivat Aria- tai Arai-merkkiset, jostakin 1970-luvulta. Huippuvehkeet. Seuraavat oli semmoset ”melkein yhtä hyvät” Powersonicit, mutta kun ne oli uudet, ne oli mahtavat. Sitten kun tajusin, että ne olivatkin ihan paskat, niin kyllähän harmitti. 

– Sen Powersonic-setin aikaan tuli kuunneltua enemmän blues- ja funkpainotteista juttua. Sitten tulivat Helloweenin Master of the Rings sekä Stratovariuksen Episode ja Visions, ja mä olin, että onpa siistiä! Mutta ekana ei tullut mieleen, että pitääpä ostaa tuplapedaali vaan että pitääpä ostaa tuplasetti! En tykkää edelleenkään soittaa tuplapedaalilla. Niinpä kehiin tuli Pearlin punainen World Series -tuplasetti, ja sillä myllytettiin vuosia. 

Nuoren Palokankaan ensimmäiset varsinaiset soittajaidolit löytyivät edellä mainituista power metal -pioneereista. 

– Jörg Michael oli kova juttu, kun se heitteli ja pyöritteli kapulaa, mikä oli tosi siistiä. Ja sitten Uli Kusch, joka on edelleenkin mun idoli. Harmittaa, ettei ehtinyt nähdä miestä ikinä livenä. En tiedä, pystyykö hän nykyään enää soittamaan. 

Kuva: Jaakko Silvast

– Mullahan oli muuten pitkään se Jörgin läpikuultava Premierin setti, jolla se soitti Stratovariuksen Hunting High and Low -musavideolla. Kaverini oli ostanut sen Turusta, minne Jörg oli sen ilmeisesti vaihtanut, ja se tuli minulle sitä kautta. Ainoa setti, josta luopuminen on jälkeenpäin harmittanut. Sillä oli hyvä soittaa. 

Jörg Michael on vaikuttanut osaltaan myös Atte Palokankaan lievästi sanottuna eläväiseen lavapresenssiin. Kun Atte soittaa, kapulat pyörivät ja lentelevät, ja ukon naamalla loistaa jo tavaramerkiksi noussut hangon keksi -hymy. 

– Kyllä sitä kapulanpyöritystä tuli aikanaan treenattua, ja aika nopeasti tuollaiset yksinkertaiset jutut saa opeteltua soiton sekaan. Musaopistossa opettaja näytti sen feikkipyörityksen, mutta jostain Jörgin videosta katsoin, miten keppiä pystyy pyörittämään soiton lomassa. Sitten on tullut sitä heittelykikkaa ja muuta. Välillä ne onnistuu ja välillä ei (naurua). 

– Se hymy on kai jonkinlainen aivovaurio (lisää naurua). En tiedä, enkä ole asiaa ajatellut. Itsellä on sellainen kuva, että olen alkanut naureskella omille mokailuille, ja jossain vaiheessa sitä on mokaillut niin paljon, että on naureskellut koko keikan ajan. Ehkä se on jäänyt siitä päälle. 

Muistan erään Palokankaan keikan Before the Dawnin kanssa Jyväskylän Lutakossa. Bändin meininki oli hiukan ristiriitainen, kun melodista death metalia komppasi iso mies hymy kasvoillaan ja kepit alati ilmassa. 

– Soitettiin BtD:llä aikoinaan Saksan Summerbreezessä ja mulla oli erä valmistajalta haettuja pinkkejä rumpukapuloita ulkomaankeikkoja varten. Tuon festarin jälkeen Saksan-levy-yhtiöltä oli tullut Saukkoselle [Tuomas, Before the Dawn -keulamies] palautetta, että ”on kova kyllä tuo uus rumpali, mutta onko sen pakko vetää pinkeillä rumpukapuloilla”. 

Rummut melkein myyntiin 

Atte Palokangas muistaa ensimmäisen vakavasti otettavan bändinsä olleen raahelainen DreamRealm. Siihen hän liittyi muutettuaan Raaheen vuosituhannen vaihteessa, juuri täysi-ikäisyyden kynnyksellä. 

– Ne olivat juuri julkaisseet ekan demon ja rumpalia vailla. Se demo oli death-/black-painotteista osastoa, mutta bändin musa meni jatkossa melodisempaan suuntaan. Ei me saatu ikinä aikaiseksi mitään varsinaisia julkaisuja, mutta demoja pukattiin ja homma kasvoi. Soitettiin lähinnä Raahen nuokkaritapahtumissa, ja muistan ne ihan vikat nuorisotilakeikat. Porukkaa oli täyteen ammuttuna. Silloin tuli ekan kerran tunne, että on saatu jotain aikaiseksi. Se bändi loppui, kun laulaja lähti kävelemään. Sitten syntyi jollain sekaporukalla Sinity-niminen yhtye, joka pyöri vielä minun jälkeenkin. 

Vuonna 2005 Palokangas kiinnitettiin pyhäsalmelaiseen Agonizeriin. Muutamaa vuotta myöhemmin Spinefarm julkaisi yhtyeen Birth/The End -debyyttialbumin, jonka ansiosta bändi pääsi aina Guinnessin ennätysten kirjaan saakka soittamalla levyn julkaisukeikan Pyhäsalmen kaivoksessa, puolisentoista kilometriä maanpinnan alapuolella. 

Samoihin aikoihin Palokangas liittyi hämeenlinnalaisen Tiina Sanila Bandin rumpaliksi. Yhtye valtasi alaa marginaalimarkkinoilla laulamalla rockiaan kolttasaameksi ja keikkailemalla saamelaisalueilla Pohjois-Suomessa ja -Norjassa.

– Se oli sellaista kulttuurihommaa. Sai paljon keikkakokemusta, ja sen bändin kanssa kiertäessä oli paikoin varsin hauskoja hetkiä. Me käytiin pitämässä pohjoisessa bändileirejäkin nuorille, ja niillä alueilla kiertää edelleen bändejä niiden projektien jäljiltä.

Sitten sekä Tiina Sanila Bandin että Agonizerin toiminta hiljeni. Ensin mainittua ei ole kuopattu virallisesti vieläkään, ja jälkimmäinen julkaisi vuonna 2016 toisen levynsä Visions of the Blindin.

– Siinä oli kaikenlaista säätöä. Sen jälkeen voivottelin pidemmän aikaa, kun ei ollut minkäänlaista bänditoimintaa, paitsi täällä Jyväskylässä semmosia hassuttelujuttuja, Lyijysikaa ja Frustardsia, jotka olivat lähinnä terapiapuuhastelua. Mietin jo, pitäiskö myydä rummut pois, kun siinä vaiheessa ei kiinnostanut enää soitella omaksi huvikseenkaan.

– Sitten joku kaunis päivä vuonna 2009 Saukkosen Tuomas soitti, että ”Before the Dawn tarviis nyt rumpalia – olisitko jouten?”. En ollut kuullut yhtään niiden matskua, mutta Tuomas lupasi toimittaa sitä. Sitten se sanoi, että keikka olis lauantaina. Ja se soitti mulle maanantaina (naurua). 

– Eihän mulla ollut Jyväskylässä silloin rumpujakaan. Tuomas kuitenkin hoiti niin, että kävin [Before the Dawn -kitaristi] Juho Räihän Gloria Morti -bändin treeniksellä Lutakossa rykimässä biisit haltuun. Parina iltana soitettiin kahdestaan Juhon kanssa, ja sitten Helsinkiin Dante’s Highlightiin keikalle. Sitäkin hauskaa riitti jonkun vuoden. Decade of Darkness -ep:llä ja Deathstar Rising -albumilla ehdin soittaa. Lähdettiin Larsin [Eikind, laulaja-basisti] kanssa yhtä aikaa. Tuomas halusi lähteä viemään bändiä raskaampaan suuntaan, kun oma kiinnostus oli enemmän kikkelihevihommissa. Omin tyyli on power metal, enkä tiedä tänäkään päivänä, miten blastbeatiä soitetaan.

Sittemmin Palokangas on palannut Before the Dawnin livekokoonpanoon.

Koesoitto Stratovariuksessa, paikka Thunderstonessa

Yhdeksänkymmentäluvun puolivälissä powerherätyksen kokenut Palokangas sai tuolloin käsiinsä Metalliliitto 6 -kokoelma-cd:n, jolta löytyi helsinkiläisen power metal -yhtyeen Thunderstonen ensihitteihin lukeutuva Virus. Sen jälkeen Palokangas kuunteli kaiken, mitä bändi julkaisi, mielipiteitä vahvasti jakanutta Dirt Metal -levyä (2009) lukuun ottamatta.

– Olen aina tykännyt Rantasen Mirkan [Thunderstonen ex-rumpali] kompista. Joku sitten jakoi Facebookiin Thunderstonen julkiseen rumpalihakuun tekemänsä Youtube-videon. Hakuaika oli mennyt jo umpeen, joten pistin suoraan bändille viestiä, että vieläkö ehtii mukaan. Nino [Laurenne, Thunderstone-pomo] vastasi, että pistä hakemus tulemaan. Samana päivänä menin treenikselle videokameran kanssa ja täräytin hakuvideon purkkiin. Siinähän se sitten oli. Nino sanoi videon nähtyään, että tämä oli nyt sitten tässä.

Bändi vei kuitenkin hakuprosessin loppuun järjestämällä koesoitot neljälle parhaalle hakijalle. 

– Kävin siellä heittelemässä kapuloita mikrofoneihin. Jätkät sanoi koesoiton alussa, että ei mitään paineita, ihan sama miten soitat, mutta tee kaikkia niitä kivoja kapulaheittoja ja muita kikkoja, Palokangas nauraa. 

– Olihan se kiva homma päästä soittamaan selvästi korkeamman profiilin bändiin, varsinkin kun tiesi, ettei tarvitse enää lähteä kiertämään pitseriannurkkia. Olin tosi innoissani. 

Sivujuonteena mainittakoon, että hiukan aiemmin Stratovarius etsi korvaajaa Jörg Michaelille. Paikan sai tamperelainen Rolf Pilve, mutta Atte Palokangas oli yksi neljästä koesoittoon päässeestä hakijasta.

– Menin täysin puihin ja jännitin sen koesoiton ihan pihalle. Siksi päätin, että Thunderstonen koesoittoon en jännitä yhtään. Strato-hommassa oli se, että bändi oli itselle aikoinaan ihan numero uno, ja olin koesoitossa jostain syystä sekaisin kuin pieni fani. Menin ihan kipsiin ja rykäisin sen päin persettä, tai silleen sopivan huonosti. Alkuun se harmitti, koska ne keikkailee ihan helvetisti ja keikkailu on mulle bänditouhuissa aina se juttu. Siinä olisin päässyt tekemään keikkoja aika paljon. No, Beast in Blackissä on heitelty tälle vuodelle sadan keikan lukuja, eli ei tarvitse hirveesti olla kotona (naurua).

Hyvää pöhinää

Beast in Black -pesti on Palokankaalle jälleen yksi upgreidaus uralla. 

– Bändin alkuperäinenkin porukka on ollut suosiosta huuli pyöreänä. Hommat ovat lähteneet uudeksi bändiksi tosi nopeasti eteenpäin. Jotain kummallista buustia tässä nyt on, ja hyvä pöhinä.

Siksi ei ole ihme, mitä Palokangas bändistä toiseen kulkeneena soittajana vastaa, kun kysytään, missä porukassa hän vetäisi mieluiten, jos saisi itse päättää.

– En ole oikein seurannut nykybändien meininkiä, mutta kenenkään perseitä nuolematta Beast in Black on itselle tosi siisti juttu. Se kolahtaa musiikillisesti ja oma soittotyyli passaa siihen. Jännä nähdä, mitä tässä tapahtuu. Mutta jos kaikki olisi mahdollista, niin kyllä se olisi Master of the Rings- ja The Time of the Oath -aikainen Helloween, missä haluaisin soittaa.

Beast in Black on päättänyt juuri liki kahden kuukauden mittaisen Euroopan-rundin Rhapsodyn lämppärinä, ja jatkoa seuraa. Myös Before the Dawnin, Thunderstonen ja death metal -yhtye Among the Preyn kanssa riittää pistokeikkaa kevään ja kesän aikana. Tekeillä on uusi Agonizer-julkaisukin.

Miten metallirumpali pitää soittokunnon kuosissa ja yrittää samalla rentoutua kaiken tekemisen välissä?

– Pelaan jääkiekkoa sekä frisbeegolfia ja pyöräilen. Nyt on kertynyt soittotatsia ja peruskuntoa, kun on soittanut pari kolme kuukautta oikeastaan joka päivä. On se paljon mukavampi vetääkin, kun soitto kulkee. 

Julkaistu Infernossa 4/2018.