”Turhauttavinta oli, miten lahjakkaita ihmisiä Anathemaan kuului” – haastattelussa Duncan Patterson

Duncan Pattersonin elontiehen on mahtunut käänteitä kokonaisen eliniän edestä. Teininä Anathemaan liittynyt multi-instrumentalisti on tehnyt sittemmin musiikkia soololevyjensa ohella nimien Antimatter, Íon ja Alternative 4 alla, mutta sydänverellä sävellettyjen albumien syntyä ovat usein varjostaneet kitkerät epäonnistumiset.

03.07.2022

Englantilais-irlantilainen Duncan Patterson syntyiLiverpoolissa vuonna 1975. Kyseisessä kaupungissa varttumisen myötä ei ollut ihme, että The Beatles ja jalkapallo olivat hänen lapsuudessaan isossa roolissa. Patterson sanoo olleensa urheilullinen nuori, joka oli vähällä ryhtyä jalkapallouralle, kunnes hänen musikaalinen isänsä osti The Beatlesin Help!-klassikon. Se oli alkusysäys nuoren Duncanin musiikki-innostukselle.

Patterson kuvailee olleensa vuosien ajan ongelmanuori, joka oli paljon tekemisissä poliisin kanssa. Alkoholi tuli hänen elämäänsä todella nuorena, minkä yllyttämänä hän purki ahdistuneisuuttaan rötöstelyyn.

– Olin onnellinen lapsi, kunnes vanhempani erosivat ollessani 12-vuotias. En osannut käsitellä asiaa mitenkään. Sisimmässäni oli surua, johon etsin vastauksia kapinallisesta elämäntavasta ja pullojen pohjilta, Patterson muistelee kotoaan Meksikosta käsin.

– Sinnittelin läpi peruskoulun ja loikkasin suoraan bändielämään, enkä oikeastaan joutunut kantamaan vastuuta asioista tai aikuistunut sillä tavalla kuin olisi ollut tarpeen. En elänyt normaalia aikuisen elämää vuosikymmeniin.

– Tie sisäiseen rauhaan on ollut todella pitkä. Olen ollut vähällä antaa periksi monta kertaa.

Ailahtelevaisia alkuvuosia

Musikaalinen perhe yritti innostaa nuorta Duncania soittamiseen, mutta vielä lapsena kyseessä oli enemmän pakko kuin intohimo. Ensimmäinen esiintyminen tapahtui koskettimien takana koulun juhlissa hänen ollessaan yhdeksänvuotias, mutta kesti vielä vuosia, ennen kuin Patterson löysi oman musikaalisuutensa.

Kasaripopbändit kuten Duran Duran ja Pet Shop Boys eivät täysin vastanneet Pattersonin nälkään. Sen sijaan hänen tulevaisuudelleen valoivat perustuksia Jimi Hendrixin ja Pink Floydin psykedeelisemmät soundit, ja pian hänen makunsa muovautui 80-lukulaisen äärimetallin vaikutuksesta. Metalli ja sen yhteisöllisyys osoittautuivat eksyneelle nuorukaiselle yllättäväksi kodiksi.

Patterson liittyi basistiksi brittiläiseen Anathemaan vuonna 1991, jolloin hän oli vasta 16-vuotias. Cavanaghin veljesten Dannyn ja Vincentin perustama bändi oli vihdoin se paikka, johon hän tunsi kuuluvansa, ja muusikko myöntää yhtyeeseen liittymisen määrittäneen koko hänen elämäänsä. Anathema julkaisi Serenades-debyyttinsä vuonna 1993 ja oli silloisella doom metalillaan hyvin erilainen bändi kuin toimintansa viimeisinä vuosikymmeninä.

– Solmimme sopimuksen Peaceville Recordsin kanssa 17-vuotissyntymäpäivänäni, ja yhtäkkiä elin maailmassa, jossa kiertueet veivät minua kaikkialle, kukaan ei kantanut vastuuta mistään ja elämä oli silkkaa juhlaa, Patterson sanoo.

– Se oli hyvin intensiivistä aikaa. Kaoottista. Erityisesti Cavanaghin veljekset olivat ihmisiä, joiden kanssa oli mahdotonta tehdä suunnitelmia. He ovat aivan erilaisia kuin kukaan muu.

– Jo Anatheman ensimmäisten albumien ja kiertueiden aikana heitä sai aina odottaa, eivätkä he pitäneet koskaan kiinni suunnitelmista tai lupauksista. He käyttivät aina liian paljon rahaa. Sekä omaansa että bändin. Kun yhtälöön lisättiin kaltaiseni mielialoiltaan ailahtelevainen teini, olimme joukko yllytyshulluja lapsia.

– Tämä kaikki oli ihan ymmärrettävää, kun olimme ensimmäisiä levyjämme tekeviä teinejä. Tilanne alkoi kostautua siinä vaiheessa, kun aloimme kiertää isompien bändien kanssa ja kaikkien olisi pitänyt puhaltaa yhteen hiileen.

Vielä vuosikymmeniä myöhemminkin turhautuneen oloinen Patterson sanoo nauttineensa Anathemassa soittamisesta ensimmäisen levyn aikaan, mutta jo The Silent Enigma -albumin (1995) myötä kemiat alkoivat kuohahdella.

– Jo 90-luvun puolivälissä pääsimme soittamaan Brasiliassa, Romaniassa, Israelissa ja monessa sellaisessa paikassa, mihin moni eurooppalainen bändi ei ollut vielä päässyt, ja mahdollisuutemme olivat taivaissa. Jokin musiikissamme kosketti ihmisiä syvästi. Se oli todella hienoa. Ihmiset, jotka kuuntelivat

Anathemaa, olivat omistautuneita yhtyeelle. Ihan kuin olisimme olleet suuri osa heidän elämäänsä. 

– Sen sijaan, että olisimme kunnioittaneet tätä mahdollisuutta, ryyppäsimme paljon emmekä miettineet tulevaa. Seitsemään vuoteen mahtui ylämäkiä ja alamäkiä, jäseniä tuli ja meni ja musiikkimme muuttui monta kertaa täysin. 

– Pahinta aikaa oli The Silent Enigma. En tiedä, miten albumi saatiin äänitettyä. Cavanaghit olivat buukanneet studion, ja kun he kertoivat asiasta minulle, kysyin mitä musiikkia meidän olisi tarkoitus äänittää. Kenelläkään ei ollut valmiina mitään. Albumin musiikkia ei ollut olemassa, mutta se olisi pitänyt äänittää, ja jotenkin kitkuttelimme sen kaiken läpi. 

– Minua hävetti. Peaceville oli maksanut kalliista studiosta ja heidän arvostamansa bändi ei kunnioittanut tilannetta yhtään. Siinä tilanteessa olisi pitänyt tehdä vastapalvelukseksi niin hyvä albumi kuin mahdollista. Turhauttavinta oli, miten lahjakkaita ihmisiä bändiin kuului. Onnistuimme tekemään aivan uskomattomia kappaleita vasemmalla kädellä. Jos olisimme olleet vakaampia, meistä olisi voinut tulla iso bändi. 

Tuhoisat sisällissodat 

Seuraavat vuodet osoittautuivat Anatheman alkutaipaleen luovimmiksi, mutta se oli vain tyyntä ennen myrskyä. 

Alkuperäisen laulajan Darren Whiten lähtö vuonna 1995 oli suuri muutos. Juuri Whiten Patterson muistelee halunneen organisoida asioita ja yrittäneen omalla panoksellaan pitää Anatheman ruodussa. 

– Hetkessä olimme jonkinlaisen valtataistelun keskellä. Olin aina halunnut tehdä musiikkia yhdessä, mutta yrittäessäni ottaa Darrenin tilan Vincent ja Danny ajattelivat minun yrittävän vallata bändin, Patterson hymähtää. 

– Se omituinen välitila oli kaikille kuluttavaa ja kukin meistä reagoi siihen eri tavalla. Dannyn kohdalla se tarkoitti, että hän lakkasi kirjoittamasta musiikkia. Veljekset riitelivät keskenään ja yrittivät riidellä kanssani. 

– Meillä oli kuitenkin levytyssopimus, joten aloin kirjoittaa musiikkia levylle, josta tulisi Eternity 

[1996]. Haasteena oli, etten ole varsinaisesti metallimuusikko. Rakastan kyllä metallin soittamista, mutten ole kovin hyvä kirjoittamaan metalliriffejä. Minulta syntyi ennemmin jonkinlaista Pink Floydin ja goottilaisen musiikin liittoa puhtaine kitaroineen. 

– Eternity ei oikeastaan olekaan metallialbumi. Kirjoitin valtaosan sen musiikista, ja albumi on enemmän metallisesti soitettua poppia, alternativea ja progea kuin doomia. Kuin Duran Durania ja Pink Floydia metallina. 

Alternative 4 (1998) on Pattersonin mukaan Anatheman alkuaikojen vahvin albumi, jolla koko joukko toimi pienen hetken ajan kuin oikea bändi. Pian taustalla muhineiden erimielisyyksien todelliset syyt alkoivat kuitenkin paljastua. 

– Olin ollut niin naiivi, etten ymmärtänyt täysin mitä tapahtui, ja minun silmissäni vaikutti vain siltä, että veljekset riittelivät paljon keskenään, koska sellaisia sisarukset nyt vain useimmiten ovat, hän naurahtaa ja huokaisee. 

– Sitten aloimme kuulla yhä enemmän puheita Dannyn käytöksestä naisia kohtaan. Kaikki muuttui nopeasti todella vakavaksi. Keskustelimme hänen kanssaan siitä, miten hän kohteli ihmisiä ja erityisesti varattuja naisia. Jo vuosien ajan jatkunut häirintä olisi riittänyt, mutta sitten hän meni sekaantumaan Vincentin tyttöystävään. Pahinta oli, että hän myönsi kaiken ja vähätteli tapahtunutta. Emme hyväksyneet sitä. Erotimme Dannyn bändistä. Hän yritti puhua meitä ympäri ja sanoi menevänsä terapiaan. 

– Kaikki muuttui lopullisesti, kun Cavanaghien äiti menehtyi äkillisesti. Sen jälkeen Dannyn ongelmat olivat täysin toissijaisia ja äidin kuolema yhdisti veljeksiä, jotka eivät olleet vähään aikaan edes puhuneet toisilleen. 

– Tiesin, että veriside on voimakkaampi kuin mikään, joten otin yhteyttä Vincentiin ja kysyin, haluaako hän jatkaa Anathemaa Dannyn kanssa, jos minä lähden. Se oli aika kyseenalaisesti tehty, koska tavallaan annoin ongelman jatkua. 

Patterson toteaa, ettei ratkaisu ollut oikea: samat asiat ovat pulpahdelleet pintaan viime vuosinakin. 

– Irrottauduin siitä kaaoksesta, koska en kyennyt lopettamaan sitä. Nyt näyttää siltä, ettei kukaan muukaan pystynyt siihen. Anathema on jälleen hajonnut, ja se johtuu samoista syistä kuin vuosikymmeniä sitten. 

– Cavanaghit ovat kirjoittaneet levyilleen universaalista rakkaudesta, mutta heissä itsessään ei ole tuumaakaan rakkautta tai empatiaa. Annoin itsekin heidän tekojaan anteeksi paljon ja usein. Vuosikymmeniä jatkunut ihmisten kaltoinkohtelu ei koskaan loppunut, ja nyt Anathema on tilanteessa, jossa bändiä ei enää ole, Cavanaghit eivät ole väleissä keskenään ja tietyt tapahtumat ovat poliisitutkinnan alla.

Inferno ei löytänyt Pattersonin mainitsemalle polii situtkinnalle virallista vahvistusta. Siitä ja puhutusta kaltoinkohtelusta on keskusteltu useaan otteeseen sosiaalisessa mediassa, myös Pattersonin sanoin, mutta Cavanagh-leiri ei ole kommentoitunut asioita millään tavalla. Bändin tiedonannon mukaan Anathema on määrittelemättömällä tauolla, joka on koronapandemian seurausta.

– En tiedä, miten kaikki tulee päättymään, mutta sen tiedän, että sydämiä tulee särkymään. Anathema on merkinnyt lukemattomille ihmisille niin paljon, että asioiden paljastuminen tulee olemaan monille kova paikka. Tiedän sen henkilökohtaisesti, koska olen kantanut tätä tietoa omallatunnollani yli 20 vuoden ajan. 

Hetkellinen harmonia 

Vain 23-vuotiaana bändistä lähtenyt Patterson oli kokenut ikäänsä nähden paljon. Anathema-vuosien jälkeen hän kuvailee etsineensä jotain vakaampaa. 

Hän perusti yhtyeen nimeltä Antimatter. Sen oli tarkoitus tehdä elektronista musiikkia, kiertää vain sen verran kuin hyvältä tuntuu ja keskittyä ennemmin studiotyöhön kuin ulkomusiikillisiin asioihin. 

– Siihen mennessä, kun Saviour-debyyttimme [2001] alkoi olla valmis, olin irtaantunut niistä musiikkipiireistä, joihin olin kuulunut edellisen vuosikymmenen ajan, Patterson kertoo ja muistelee soittaneensa hetken ajan jopa reggaetä. 

– Teimme musiikkia, jossa olin eniten kotonani. Elektronista musiikkia, jossa pienimmilläkin yksityiskohdilla on merkitys. Eteeristä alternativea, triphopia ja ambientia. 

– Oli hienoa työskennellä Mick Mossin kanssa ja huomata, että musiikkia voi tehdä niinkin, etteivät egot ole tiellä. Suljin itseni ympäröivältä maailmalta jopa niin totaalisesti, etten käyttänyt internetiä lainkaan vuosiin. 

Juuri kun Patterson oli pääsemässä vauhtiin Antimatterin kanssa, menneisyys palasi vainoamaan häntä. 

– Historiani sekä edesauttoi että varjosti Antimatterin alkuaikoja. Toisaalta kukaan ei olisi ollut kiinnostunut jonkun Duncan Pattersonin elektronisesta musiikista, ellen olisi kuulunut Anathemaan. Mutta samaan aikaan veljekset alkoivat levitellä haastatteluissa valheita, että bändin ongelmat olivat minun syytäni, ja olin siitä täysin tyrmistynyt. 

– He eivät vain liioitelleet tapahtunutta vaan keksivät asioita. Kun tivasin tästä heiltä, he väittivät päin naamaani, että toimittajat olivat keksineet sen kaiken. Kaikki kuitattiin jotenkin virnuilemalla ja huumorilla. Samalla Danny esitteli uuden tyttöystävänsä, sanoi olevansa vakavassa suhteessa ja päässeensä yli ongelmistaan. 

– Saimme sovittua asiat ja teimme sopimuksia rojaltien jakamisesta. Annoin heidän jopa käyttää vanhoja soittimiani kiertueillaan ja pysyimme vielä vuosia yhteydessä. Hetken aikaa se tuntui eräänlaiselta luvun lopulta, rauhalta. 

Lights Out (2003) on se Antimatter-albumi, jolle ikuistui parhaiten eletty hetki. Se on yksi niistä levyistä, joilta Patterson ei muuttaisi juuri mitään. Harmonia Pattersonin ja kaksikon toisen osapuolen Mossin välillä ei silti jatkunut pitkään. 

– Antimatterin kiehtovuus perustui siihen, että minä ja Mick Moss teimme musiikkia hyvin eri tavalla. Hän oli introvertti superlahjakas pophittien säveltäjä, minä taas ekstrovertti minimalistisen tunnelmamusiikin hifistelijä. Maailmamme kohtasivat täydellisesti kahdella ensimmäisellä levyllämme. Mick toi mukaan vaihtoehtorockia, minä taas elektronisen musiikin syvyyttä. Koin että onnistuimme luomaan Lights Outilla jotain aika ainutlaatuista. 

– Yhtäkkiä Mick halusikin tehdä valtavirtaan istuvampaa laulaja-lauluntekijämusiikkia. Hän haaveili hittien tekemisestä. Sitten hän halusi tehdä Antimatterista maailmankiertueita tekevän bändin. Kun teimme Planetary Confinementin [2005], maailmamme eivät enää yhdistyneet, vaan levy koostui Mick Moss -kappaleista ja Duncan Patterson -kappaleista. Biisit olivat kuin eri albumeilta. Päätin lopettaa Antimatterin omalta osaltani siihen. 

– Mick ei ottanut sitä kovin hyvin. Sain häneltä mammuttimaisen meilin, jossa hän haukkui minut, kertoi olevansa paljon parempi muusikko kuin minä ja rikastuvansa Antimatterilla joko minun kanssani tai ilman minua. Antimatterista tuli Mickin sooloyhtye, mutta kovin menestynyttä siitä ei harmi kyllä tullut. 

Yrityksiä ja erehdyksiä 

Draamaan kyllästynyt Patterson perusti sooloprojektin nimeltä Íon, jonka Madre, Protégenos -debyytti näki päivänvalon hänen Antimatterista lähtöään seuranneena vuonna. 

– Olin säveltänyt jonkin verran Íon-musiikkia jo Antimatterin aikana, mutta ne eksoottisemmat orgaaniset soundit ja neofolk eivät istuneet bändiimme, hän muistelee 15 vuoden takaisia luovuudenpuuskiaan.

– 2000-luvun puolivälin jälkeen elin joitakin elämäni onnellisimmista vuosista. Asuin keskellä maaseutua, jonne pystytin oman studioni. Päiväni kuluivat erilaisia äänimaisemia etsien, ja hevoset saattoivat tulla kurkistelemaan ikkunastani kesken studiosession. Kaiken tapahtuneen jälkeen sellainen elämä sopi minulle hyvin. 

– Uskoakseni se kuuluu Madre, Protégenosilla. Se kuulostaa aika epäkaupalliselta minimalististen, soundtrack-henkisten tunnelmien luomiselta. Ironista kyllä, levystä tuli yksi Equilibrium Recordsin parhaiten myyneistä albumeista. 

Tyynesti juttelevan Pattersonin kasvoille nousee merkillinen hymy, kun hän kertoo, etteivät asiat sujuneet ihanteellisesti myöskään Íonin suhteen. 

– Kun saimme toisen albumin valmiiksi, levy-yhtiömme perustaja lähti firmastaan. Hän oli juuri se kaveri, jonka ansiota ensimmäisen levyn promootio ja menestys olivat. Kukaan ei markkinoinut Immaculadaa [2010], joten aloimme suunnitella pientä kiertuetta laulajamme Lisa Cuthbertin kanssa. 

– Kasasimme bändiä Etelä-Amerikan kiertueelle, ja löysin joukon todella hyviä muusikoita. Arvaa mitä sitten tapahtui? Muuan Mick Moss pyysi heitä kaikkia liittymään Antimatteriin. Tilanne tuntui niin epätodelliselta, ettei sille voinut kuin nauraa. Hän ikään kuin ryösti bändini, juuri kun olin tehnyt pitkästä aikaa jopa duokeikkoja hänen kanssaan. 

Patterson hymähtelee leppoisasti, ettei hän kykenisi ikinä kirjoittamaan tällaista saippuaoopperaa ja naurahtaa, ettei millään suostunut antamaan periksi. Heti Íonin perään syntyi yhtye nimeltä Alternative 4. 

– Olin taas tilanteessa, että olin tehnyt Íonille yhdenlaista musiikkia ja säveltänyt pöytälaatikkoon jotain ihan päinvastaista, eli tässä tapauksessa alternative metalia. Alternative 4 oli ristiriitaista aikaa. Bändi – jos sitä sellaiseksi pystyi kutsumaan – teki kaksi albumia neljän vuoden aikana, ja epäonnekkaiden sattumien seurauksena laulaja-kitaristini vaihtui tuona aikana kahdesti. 

– Ensimmäinen levymme The Brink [2011], jonka tein australialaisen The Eternal -bändin Mark Kelsonin kanssa, onnistui vaivattomasti. Siihen se vaivattomuus sitten jäikin. Seuraavien vuosien ajan mietin usein, onko minulla vain huonoa onnea vai olenko huono hoitamaan asioita musiikin ympärillä. Alternative 4 sotkeutui kahden levy-yhtiön limboon, ja samalla kun lafkat riitelivät keskenään, koin että liikuimme musiikkibisneksessä todella harmaalla alueella. 

– Kaiken huippu oli, kun silloinen laulaja-kitaristimme Simon Flatley ilmoitti vuonna 2014 yllättäen, ettei halua kuulua enää bändiin. Itse asiassa hän ei halunnut olla enää missään tekemisissä musiikin tai rahan kanssa. Hän halusi keskittyä uskontoon ja elämän hengelliseen puoleen. Jotenkin se käänne sopi käsikirjoitukseen täydellisesti. 

Yhtä aikaa huvittuneen ja turhautuneen kuuloinen Patterson sanoo, ettei enää kestänyt ajatusta uuden bändin kasaamisesta. Ainoa vaihtoehto oli tehdä sooloalbumi: The Eternity Suite ilmestyi vuonna 2015. 

– Päätin tehdä kaiken itse. Unohtaa muut muusikot, levy-yhtiöt, jakelijat ja kaiken sen, minkä kanssa olin painiskellut vuosikymmenten ajan.

– Kokeilin tehdä levyn Pledgen joukkorahoituksella ja sävelsin sydämeni kyllyydestä tyylistäni minimalistista, elektronista, akustista ja melankolista musiikkia. Myös studiokulut olivat minimaaliset, eikä albumissa ollut mitään riskiä. Siitä tuli itselleni hyvin tarpeellinen terapiaprojekti, ja pian huomasin, että myös kuulijat ottivat sen omakseen. 

– Taloudelliset asiat menivät kuitenkin täysin sotkuun. Pledge oli vielä tuolloin nuori yritys, ja ennen kuin he ehtivät tilittää minulle kuuluneita rahoja, koko senaikainen versio firmasta meni jonkinlaiseen konkurssiin. En saanut penniäkään. 

Pohjalta tasapainoon 

Loputtoman tuntuisen kivireen vetämisen jälkeen Patterson vajosi itsesyytöksiin. Hän sanoo kokeneensa urallaan niin paljon huonoa onnea ja outoja käänteitä, ettei enää pystynyt syyttämään niistä ketään muita kuin itseään. 

– Minulle sanottiin kerta toisensa perään, etten ole hirveä ihminen, vaan kyse on ennemmin siitä, että olen liian kiltti. En kuulemma osannut asettaa rajoja tai pitää kuria bändeissä, vaikka musiikki oli minun kirjoittamaani ja olisin ansainnut siitä kunnioitusta. Annoin kuulemma ihmisten kävellä ylitseni. Se kaikki johtui tukahdutetuista traumoista. 

– Olin päätynyt Meksikoon ja pinnan alla kytenyt alkoholismini pääsi valloilleen. Ajoin itseni niin suuriin ongelmiin, että asuin muutaman vuoden ajan tuttavieni nurkissa. Yhdessä vaiheessa minulla ei ollut edes henkilöllisyystodistusta. Pohjalla ollessani kaikki nuoruuteni demonit kaivautuivat esille. 

– Ryyppäsin aamusta iltaan ja joskus illasta aamuun. Jos heräsin ennen aamukymmentä, se oli hirveää, koska baarit eivät olleet auki ja ryyppäsin aina muiden kanssa. Sellaista elämäni oli muutaman vuoden ajan. Oman elämäni tapahtumissa piehtaroimista ja muiden tarinoiden kuuntelemista pullojen äärellä. 

– En sano, että vuosikausien ryyppäämisen lopettaminen on helppoa, mutta minulle siihen riitti yksi tapaus. Aloin olla todella itsetuhoisessa tilassa, kun eräs ihminen baarissa tunnisti minut, tiesi kuka olen. Hän ei voinut uskoa, mihin kuntoon olin itseni päästänyt, ja se läpi yön kestänyt keskustelu herätti minut. 

– Näin peilissä parrakkaan, ylipainoisen ja naamastaan punoittavan hahmon, jota en enää tunnistanut. Kaiken oli muututtava. Lopetin hiljalleen juomisen ja kävin ensi kertaa terapiassa. Aloin pelata jalkapalloa ja rakentaa identiteettiäni uudelleen. Ihme kyllä nousin kuoleman partaalta onnelliseksi, lopulta perheelliseksi ihmiseksi. 

– Eniten elämänmittaisen alkoholinkäytön lopettamisessa kaihertaa se, että ihmisten huono käytös ärsyttää enemmän kuin haluaisin. Ennen kaiken pystyi kuittaamaan muutamalla, minkä jälkeen mikään ei tuntunut enää niin vakavalta. Juuri siksi annoin niin paljon ja niin usein anteeksi, jo Anathema-vuosinani. 

– Nyt kun asiat näkee ja kokee jatkuvien alkoholisumujen ja toistuvien nollausten sijaan liiankin kirkkaasti, ympäröivä epäoikeudenmukaisuus näyttäytyy kärkevämpänä kuin koskaan. Se ahdisti minua, kunnes huomasin asiassa toisen puolen: sen sijaan, että olisin turruttanut itseäni alkoholilla, tunsin nyt voimakkaammin kuin koskaan. Se toi musiikin takaisin sydämeeni. 

Pattersonin viime vuosina kulkema matka on saanut nyt taiteellisen muodon: Grace Road ei ole vain hänen toinen sooloalbuminsa, vaan kaikessa riisutussa herkkyydessään ikkuna hänen elämäänsä. 

– Grace Road -kappaleessa palataan kadulle, jolla asuin pienenä. Kun kuuntelet Quiet Lights -kappaletta, kuulet sen tunteen, kun olin täysin toivoton enkä oikeastaan tuntenut enää yhtään mitään. 

– Albumi kuulostaa yhtä aikaa hyvin keveältä ja raskaalta. Pilkkopimeää ja silti valoisaa musiikkia. Siinä kuuluvat aika monet eri vuosikymmenet ambientin ja elektronisen musiikin uumenista. Grace Road on musiikkia, jota olen pohjimmiltani aina tehnyt. Musiikkia, jossa erilaiset tummanpuhuvat sävyt pilkahtelevat merkityksellisesti. 

– Pidän musiikista, joka kuulostaa yksinkertaiselta, jopa helpolta. Moni sanoo, että AC/DC on yksinkertaista musiikkia, mutta kukaan muu ei osaa tehdä tai soittaa sitä. Myös Grace Roadissa on kyse siitä, miten juuri tietyt asiat soitetaan oikealla hetkellä ja osuvalla tavalla – siten kuin vain minä voin tehdä ja kuten haluan juuri nyt sieluani esitellä. 

– Olen pitkästä aikaa utelias ja luottavainen sen suhteen, että luova elämäni voi jatkua vielä pitkään. 

Julkaistu Infernossa 3/2022.

Lisää luettavaa