Vauhdilla tulta päin – haastattelussa Dark Funeral

Maailman tunnetuimpien black metal -nimien joukkoon jo vuosia sitten kivunneen Dark Funeralin suosion takaa löytyy lähes kolme vuosikymmentä kovaa työtä. Bändi itse vakuuttaa, että sen alkuperäinen asenne ei ole kadonnut mihinkään.

Vuonna 1993 perustettu Dark Funeral on kulkenut läpi uransa käytännössä ilman lepoa. Vaikka levyjen väliset tauot ovat kasvaneet vuosien varrella merkittävästi, yhtye on pitänyt nimeään esillä pitkillä kiertueilla ja uusilla musiikkivideoilla.

Pari viimeistä vuotta on ollut kuitenkin hiljaisempaa aikaa, mikä on kitaristi-perustajajäsen Lord Ahrimanille poikkeuksellista.

– Juuri nyt on tosin aika kiireistä, ja meillä on meneillään paljon suunnitelmia kiertueiden suhteen – ehkä kuitenkin hieman aiempaa pienemmässä mittakaavassa, mies juttelee.

– Korona-aika on pannut monia asioita uusiksi, ja yritämme oikeastaan organisoida kaiken uudestaan kuntoon. Se tuntuu tietysti hyvältä, mutta samalla myös hankalalta, koska olemme olleet niin kauan ilman keikkoja.

Mitä olet noin konkreettisesti parin viimeisen vuoden ajan tehnyt?

– Tietysti kirjoittanut uutta musiikkia, mutta myös suunnitellut okkulttisia koruja, joita olen myynyt kaikenlaisen nimmarikaman kera pienenä sivubisneksenä kotisivuillani. Olin myös pitkän aikaa helvetin kipeänä ja jouduin pieneen vatsaleikkaukseen, josta yritän hiljalleen toipua normaaliin kuntoon. 

Mitä tapahtui? 

– Vatsani vain meni jotenkin vituiksi ja siihen tuli jokin tyrä. Itse leikkaustoimenpide ei ollut mitenkään suuri, mutta siitä toipuminen on ottanut oman aikansa, joten täytyy olla kärsivällinen. Onneksi olen niitä kavereita, jotka pystyvät unohtamaan tällaiset hommat ja jatkamaan työntekoa parhaansa mukaan, vaikka herääminen aamuisin kivun kanssa onkin ollut aika tuskastuttavaa.

– Tilanne on vaikuttanut soittoon siinä mielessä, että ei ole ollut kovin inspiroivaa istua alas sahaamaan riffejä, mutta fiilikset ovat vaihdelleet. Olen ruvennut käymään salilla pari kolme kertaa viikossa tekemässä sen mitä pystyn, joten ainoa parannuskeino on ilmeisesti kiduttaa itseään, hah hah. 

Pohjimmiltaan underground 

Kun Dark Funeral aloitti, black metal eli kulta-aikaansa. Maailmanlaajuinen skene pirskahteli vilkkaana ja klassikkolevyjä putkahteli esiin sieltä sun täältä. 

Mikäli nimikko-ep:nsä vuonna 1994 julkaisseelle Dark Funeralille olisi kerrottu tuolloin, että bändillä on vuonna 2022 takana seitsemän kokopitkää ja miljoonien fanien joukko, olisitteko uskoneet? 

– Emme tietenkään. On toki ollut hienoa nähdä, että kova työ tuottaa tulosta, mutta suurin motivaatorini on ollut sisäisten demonieni ja sieluni seuraaminen. Pyrin aina selvittämään kaikki esteet ja puskemaan elämässä eteenpäin, ja se vie meidät mihin sitten ikinä viekään. 

– Sitä vain haluaa tulla paremmaksi kaikessa mitä tekee
– mikä silloinen homma tai intohimo sattuu olemaankaan. Kukapa ei sanoisi kyllä paremmille kiertueolosuhteille tai paremmalle bändille? Se vaatii helvetisti työtä, mutta minulle tämä on elämäntapa enkä osaa tehdä oikein muutakaan. En ole oikeastaan koskaan täysin tyytyväinen, sillä tiedän, että homman voi tehdä vieläkin paremmin. 

Kun aloitte soittaa, Dark Funeral oli underground-bändi – mitä se on tietysti maailmanlaajuisen populaarimusiikin mittakaavassa vieläkin. Onko alkuperäinen henkenne ja asenteenne kadonnut? 

– Ei todellakaan, eikä se katoa niin kauan kuin pysymme ”truena” itsellemme ja intohimollemme. Minulle on ollut aina tärkeää tehdä asiat haluamallani tavalla, ilman mitään rajoja tai kompromisseja, ja niin kauan kuin se henki säilyy, homma pysyy tavallaan undergroundina. Ihmiset unohtavat tämän usein Dark Funeralin kohdalla, koska bändi on suosittu ja meillä on paljon seuraajia vähän siellä sun täällä. 

– Musiikkimme on kuitenkin lopulta aika primitiivistä, ja on syytä erottaa yhtyeen menestys ja tunnettuus siitä, millaisia henkilöitä me pohjiltamme olemme. Jos yleisö pitää musiikistamme ja on kasvattanut meistä näinkin ison, olen täysin sinut asian kanssa, mutta underground-henki elää yhä vahvana sisällämme. 

Ahriman tiedostaa, että Dark Funeralin nimi on monelle black metal -entusiastille lähestulkoon punainen vaate. 

– Ihmiset valittavat aivan turhista asioista, koska teemme tätä hommaa omilla ehdoillamme ja täydellä tunteenpalolla. Emme ole koskaan pelänneet uusien asioiden kokeilua. Jos kävelee jatkuvasti samaa turvallista polkua, ei tule oppimaan mitään elämän tarjoamista haasteista ja omista virheistä, joten on parempi käydä tulta päin ja pistää asioita tapahtumaan! 

Aikansa kuvat 

Bändin uran ehdottomiksi kohokohdiksi mainitaan usein debyyttialbumi The Secrets of the Black Arts (1996) ja aikamoiseksi hittikimaraksi vuosien mittaan osoittautunut Diabolis Interium (2001). Myös yhtyeen edeltävä albumi Where Shadows Forever Reign (2016) otettiin vastaan hyvin, ja kyseessä onkin selkeästi yksi bändin vahvimmista teoksista. 

Dark Funeralin kohdalla on käynyt selväksi, että ostava yleisö saa aina mitä tilaa, eli saatanallista mustaa metallia, mikä pitää kutinsa myös uuden We Are the Apocalypse -kiekon kohdalla. Löytyykö menneisyydestänne jokin albumi, jonka haluaisit pyyhkiä pois? 

– En oikein osaa sanoa, koska jokainen levymme on oman aikansa kuva, Ahriman mietiskelee. 

– Joskus menneisyydessä saatoin palata useinkin jonkin yksittäisen kappaleen tai mielestäni epäonnistuneen tuotannon pariin. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että kaikki levyt on tehty aikanaan suurella intohimolla ja niin hyvin kuin silloin osasimme, joten antaa niiden olla. 

Kolmekymmentä vuotta black metalia on todellakin pitkä aika… 

– Joo, jos olisin jämähtänyt sinne kolmen vuosikymmenen taakse, elämäni olisi varmaan nykyisin aika tylsää, hah hah. 

Uuden rumpalin arvoitus 

We Are the Apocalypse esittelee uuden rumpalin nimeltä Janne Jaloma. Neljä vuotta sitten mukaan astunut mies ei ole profiloitunut varsinaisesti black metalin parissa, vaan on soittanut lähinnä death metalia ja hieman teknisempiä moderneja metallijuttuja. 

– Hän on aika paljon nuorempi kuin me muut. Olin tavannut hänet aiemmin muutamia kertoja festareilla ja muissa tapahtumissa, joten oikeastaan hän on ollut bändimme kaveripiirissä jo kauan. Juttelimme yleensä musiikista, mutta puhuimme myös, että hänen nimensä on listallamme, mikäli joudumme joskus vaihtamaan rumpalia. Kun se aika sitten lopulta tuli, hän oli ensimmäinen jolle soitin. Janne oli todella kiinnostunut tulemaan mukaan, joten koesoitatimme häntä
ja katsoimme, kuinka homma toimii sekä soitannollisesti että henkilökemioiden suhteen. 

– Olemme eri ikäpolvea ja meillä on täysin erilainen lähestymistapa musiikkiin, mutta tämä on ollut hyvä sauma oppia toisiltamme jotain uutta. Kun soitimme yhdessä ensimmäiset pari viikkoa, oli todella hienoa huomata, kuinka hyvin hän istui porukkaan ja kuinka paljon hän kehittyi rumpalina tuona aikana. 

Jaloman kohdalta löytyy mielenkiintoinen merkintä, sillä nettitietojen mukaan mies soittaa myös ”roomalaiskatolilaiseksi black metaliksi” musiikkiaan kutsuvassa Reverorum ib Malachtissa, mikä kuulostaa Dark Funeralin saatanallinen eetos huomioiden varsin erikoiselta. 

Pitääkö tieto paikkansa? 

– Minulla ei ole hajuakaan, mistä bändistä tässä on kyse. Epäilen tätä suuresti, koska hän ei ole millään tavalla uskonnollinen henkilö. Ehkä olet käsittänyt jotain väärin, tai sitten liikkeellä on väärää tietoa… Tai saattaahan kyse olla sellaisesta, että yhtyeessä on jotain hänen lapsuudenkavereitaan ja Janne on mukana soittamassa sessiomielessä. Pitääpä kysyä asiasta. Mutta tuohan olisi vain hyvä juttu, koska tällä tavalla pääsisimme saastuttamaan heidän albuminsa saatanallisuudella, Ahriman nauraa. 

Nopein biisi ikinä 

Dark Funeralin musiikissa on ollut yleensä vain kaksi vaihdetta: hidas ja nopea. Pääpaino on pysynyt selvästi vauhdikkaan tykityksen puolella, ja monet kuulijat tuntuvat muistavan mainita yhtyeestä ainoastaan sen äärinopean rumpalin – kuka pallilla on sitten kunakin aikakautena istunutkaan. 

– Jos joku kuuntelee Dark Funeralia vain rumpujen takia, koko musiikin pointti jää helposti huomaamatta. Rummut ovat tietysti tärkeä osa musiikkia, ja olemme onnekkaita, että meillä on ollut aina huipputason takojia. Se on tietysti täysin olennaista tällaista musiikkia soitettaessa. Vaadin kovaa taitotasoa sekä itseltäni että kaikilta muiltakin jäseniltä. 

– Ymmärrän toki, että kun joku kuulee musiikkiamme ensimmäisen kerran, sen vauhti saattaa kiinnittää helposti huomion. Rumpalointi on kuitenkin täysin merkityksetöntä ilman hyvää kappaletta, joten koko homman täytyy toimia. 

– Rumpalointi on ollut meille suuri haaste alusta asti, jolloin halusimme olla maailman nopein bändi, joten lisäsin hieman vauhtia jokaiselle albumille – ja teen sitä yhä, koska pidän haasteista. Tavoitteenani ei ole kirjoittaa pelkästään nopeaa musiikkia, vaan sen tulee myös säilyttää meille ominainen synkkä tunnelma ja dynaamisuus, mikä ei ole mitenkään helppo juttu. 

– Uudelle levylle kirjoitin jopa 300 iskua minuutissa kulkevia kappaleita, enkä saanut niitä aluksi toimimaan aivan siten kuin olin ajatellut. Olinkin todella onnellinen, kun saimme Nightfall-kappaleen kulkemaan oikealla tavalla. Se kulkee tempossa 292, joten kyseessä on nopein koskaan tekemämme biisi. Kappale oli Jannelle melkoinen pala soittaa, mutta minulla oli alusta alkaen täysi luotto, että hän kykenee siihen. 

Suoraan asiaan 

Dark Funeralin tyyli on säilynyt tunnistettavana, mutta bändin jokainen albumi on tuonut siihen pienen lisän. Tällä kertaa tuo lisä tuntuu oleva aiempaa groovaavampi ilmapiiri. 

– Yksi ajatuksistani todellakin oli tuoda mukaan hieman enemmän groovea, mutta säilyttää samalla perinteinen Dark Funeral -soundi, Ahriman myöntää. 

– Esimerkiksi ensimmäinen single Let the Devil In on hyvin erilainen kappale kuin aiemmat biisimme, mutta siinä on paljon samaa kuin vaikkapa Goddess of Sodomyssä vuodelta 2001. Kun kirjoitin Let the Devil Iniä, mielessäni pyöri koko ajan, kuinka se mahtaa toimia livenä. Emme ole vielä päässeet lavalle esittämään biisiä, mutta uskon, että se saa uuden lisäulottuvuuden keikoilla, koska kyseessä on niin voimakas sävellys. 

– On oikeastaan selvää, että jokainen Dark Funeral -biisi on potentiaalinen livekappale, koska meidän täytyy pystyä soittamaan jokainen biisi niin levylle kuin keikoillakin. Minulle on ollut aina tärkeää, ettemme hukkaa studiossa musiikkimme syvintä olemusta. 

Pitääkö muuten paikkansa, että ette ole kirjoittaneet koskaan ruotsinkielistä kappaletta? 

– Kyllä.

Miksi ette?

– Vaikka en kirjoita enää kaikkia sanoituksia, olen sen verran vanhan liiton jätkä, että englanti on minusta se kieli, jolla itseilmaisu hoituu tässä bändissä paremmalla ja vahvemmalla tavalla. Ehkä jossain toisessa genressä ruotsi toimii paremmin, en osaa sanoa. 

Yli puolet levyjenne otsikoista on kuitenkin latinaksi. 

– Kyse on kokonaispaketista. Monissa tapauksissa latinaksi kirjoitettu nimi on kuvannut levyn yleisfiilistä paremmin kuin minkään muun kielen sanat, Ahriman perustelee. 

– Vaikka olemme käyttäneet latinaa, emme pyri koskaan olemaan mitenkään mystinen yhtye, vaan menemme aika suoraan itse asiaan – oli kyse mistä musiikin osa-alueesta hyvänsä.

Julkaistu Infernossa 3/2022.

Lisää luettavaa