Zakk Wylden Black Label Society jatkaa siitä, mihin toisessa maailmansodassa jäätiin.
Teksti: Riitta Itäkylä Kuva: Patrick McBride
On helteinen heinäkuu Itä-Lontoon Hackneyssä, jossa tuoksuu curry ja ohikiitävistä autoista kaikuu tavan mukaan intialainen popmusiikki.
Tänä viikonloppuna katukuvaan ilmaantuu kuitenkin, kuin tyhjästä, joukko nahkatakkeihin ja farkkuliiveihin sonnustautuneita, pitkäpartaisia prätkämiehiä vaimoineen, nuoria metallin ystäviä Down-paidoissaan, lapsia, vanhuksia, nuoria perheitä. He suunnistavat siistissä jonossa kohti Victoria-puistoa, joka on yleensä varattu piknikeille ja amatööriteatteri-esityksille.
Poliisi ohjaa liikennettä ja pysäyttää hämmentyneitä autoilijoita. Joku kysyy, ”minkälaista musiikkia siellä soitetaan?”, ja saa vastaukseksi ystävällisen hymyn: ”Rokkia.”
Kuulostaa kliseiseltä, mutta tunnelma on ajaton. Tai ehkei sittenkään; itse asiassa mieleen tulevat 70-luvun rockfestareista ja Helvetin Enkeleistä kertovat dokumentit.
High Voltage Festival järjestetään ensimmäistä kertaa Lontoossa, ja esiintyjäkaartissa on edustettuna niin vanhan koulun hevimetallia (Dion muiston kunniaksi Heaven and Hell vierailijoineen), progea (Emerson, Lake & Palmer) kuin uudemman koulun metalliakin (Down, Opeth).
Pari tuntia ennen porttien aukeamista yksi esiintyjistä istuu toisella puolen kaupunkia hotellihuoneessa ties kuinka monetta kahvikupillistaan nauttien.
– Kuka tässä ruokaa tarvitsee.
– Hengaan vaan täällä ja valmistaudun isoon rock-show’hun.
Zakk Wylde lausuu sanan ”rock” liioitellulla ärräpäällä ja nauraa rähisee päälle.
Dinosaurus rintamalla
1980-luvun loppupuolella Ozzy Osbournen riveihin liittynyt ja niissä viime vuosiin asti viihtynyt kitaristi edustaa pitkäjänteistä ja vanhanaikaista rock’n’roll-linjaa, jota eivät muotivirtaukset tai trendit ole onnistuneet heilauttamaan, suuntaan tai toiseen.
Mies on toki muuttunut ulkonäöltään sitten nuoruusvuosien; hintelästä pilvenpolttajasta tuli jo aikoja sitten vanttera, iso äijä, joka tunnetaan nykyään musiikkinsa ohella juuri lihaksistaan ja kiistattomasta ”äijyydestään”.
Wylden perustama Black Label Society ei ole pelkästään bändi – se on isojen miesten kerho, jota Wylde on pyörittänyt jo runsaan vuosikymmenen ja jonka nimeen hän vannoo totisella naamalla. Rock’n’roll-paatoksen, kaljanjuonnin ja huulenheiton takaa löytyy periaatteen mies, joka omaa vahvan hauislihaksen lisäksi sitäkin vahvemman moraalisen selkärangan. Niin henkilökohtaisessa kuin musiikillisessakin mielessä.
– Minä olin että vitut tästä, minä häivyn, hän tuhahtaa muistellessaan Interscopen ja muutaman muun levy-yhtiön markkinamiehen kanssa käymiään keskusteluja.
– Teen hommat omalla tavallani, ja se on siinä.
Vuosituhannen taitteessa, nu-metallin ollessa huipussaan ja Fred Durstin pullistellessa lavoilla lippiksineen Zakk Wylde etsi bändilleen levytyssopimusta ja joutui kuuntelemaan rahamiesten ystävällisiä neuvoja uransa suhteen.
Ozzy-tausta ja 70-luvun hevimetalliin perustuva eetos edustivat mennyttä aikaa, vanhaa ja kuollutta dinosaurus-heviä, jolla ei enää tienattaisi miljoonia. Zakk Wyldenkin olisi ollut aika siirtyä 2000-luvulle, Ozzy Osbournen homehtuneesta mallista Limp Bizkitin päivitettyyn metal 2.0 -versioon.
Wyldeä moiset ehdotukset hämmensivät, eikä hän ujostellut ilmaista ajatuksiaan neuvottelupöytien äärellä istuessaan.
– Eli kaikki se, mitä olen tähän asti saanut aikaan… ja sen sijasta, että olisin ylpeä siitä, että olen soittanut Ozzy Osbournen kanssa… helvetti, kaksi ihmistä on ikinä tehnyt sen. Randy (Rhoads, toim. huom.) ja Jake E. Lee. Ja minä olen siinä seurassa noiden kahden kanssa, olen siinä klubissa. Sanoin heille, että minä olen yksi kolmesta ihmisestä maailmassa, joka voi sanoa niin. Joka on ollut Ozzyn kitaristi.
Wylde on hetken hiljaa, mutta hän on yhä harmissaan siitä, että kaikki eivät ehkä vieläkään käsitä eroa trendien ja periaatteiden välillä.
– Dude, tuo porukka on joukon kermaa, hän jatkaa edessään istuvalle kuvitteelliselle levypomolle. – Minun pitäisi voida olla ylpeä kuulumisestani siihen. Ja sinä väität minulle, että voitte vain uskotella, ettei sitä ikinä tapahtunutkaan? Jos minä nyt vain rupean hokemaan ”yo yo yo”, se muka korjaa kaiken? Mitä, oletko sinä vitun päästäsi sekaisin?
Lue koko juttu uudesta Infernosta!