Ranskalainen Gojira nousi kuuden vuoden takaisella From Mars to Siriusilla kansainväliseen suosioon. Uusin levy L’Enfant Sauvage pohtii vapautta. Joe Duplantier haluaa, että bändi tekee kaiken täydestä sydämestä.
Teksti: Vilho Rajala
Infernon numerossa #32 haastateltiin ranskalaista hipahtavaa kaveria, joka vastaili kysymyksiin kännykkäänsä meren rannalta. Joe Duplantier oli tuolloin Gojiran ainoa jäsen, joka puhui englantia.
Yhtye oli julkaissut vastikään erittäin vahvan From Mars to Sirius -levyn (2005), joka teki siitä tunnetun halki koko metallimaailman. Brutaalia, kieroa ja modernia metallia soittava bändi oli silloin raikas tuulahdus jotakin uutta.
Nykyään lienee niin, että lontoo taittuu bändin muiltakin jäseniltä, mutta silti haastateltavana on kuusi ja puoli vuotta myöhemmin sama Joe Duplantier.
Menestys ja kiertäminen ovat tehneet tehtävänsä. Siinä missä laulaja-kitaristi Duplantieria piti viimeksi vähän avittaa saamaan asiansa sanotuksi, nyt tekstiä putoilee kuin vettä vaan.
– Tuntuu kuin From Mars to Siriusista olisi elinikä, mies huokaa.
– Se oli monen asian alku. Sillä levyllä me löimme läpi Yhdysvalloissa ja Britanniassa. Sitä ennen olimme tunnettuja vain Ranskassa. Sen jälkeen tapahtui ihan valtavasti! Pääsimme kiertueille ja näimme maailmaa.
Gojira on edelleen sama syvällinen ja läpikotaisin rehellinen metallibändi kuin aina. Yhtye on kaukana metallimusiikin kliseistä ja tietää sen itsekin.
Harva näin brutaali bändi on yhtä voimakkaasti ympäristön asialla ja puhuu ihmisen onnellisuuden ja ymmärryksen kartuttamisen puolesta. Ajoittain korkealentoisiin sfääreihin päätyvät pohdinnat luovat musiikkiin ylimääräisen, hyvällä tavalla älyllisen kierroksen, vaikka älyllinen kuulostaakin yleensä musiikin yhteydessä pahalta.
– Emme yritä tietoisesti keksiä mitään kiehtovia konsepteja levyillemme, vaan ne heijastelevat niitä ajatuksia, joita muutenkin käymme läpi, Duplantier tuumaa.
Luonnollisuus on Gojiralle tärkeää. Bändi ei halua tehdä mitään rutiinilla, tavan vuoksi tai muuten vain. Kaiken täytyy olla jollakin tavalla merkityksellistä ja tärkeää. Jos ei ole, ei tehdä. Kai sitä kutsutaan idealismiksi.
Lue koko juttu Infernon numerosta 5/2012 (#97).