Watain ratsastaa viidennellä täyspitkällään yhä kauemmas pimeyteen haitarin, jousien ja melankolian tahdissa. Erik Danielsson ei tiedä, miten näin pääsi käymään, mutta hän kertoo mielellään miksi.
Teksti: Riitta Itäkylä Kuva: Ester Segarra
– On todella vaikeaa vastata kysymykseen, mitä tällä kertaa tapahtui, sillä yritän vielä itsekin päästä ymmärrykseen siitä.
Erik Danielsson, ruotsalaisen black metal -suuruuden Watainin solisti ja antiskosmisen luciferilaisuuden sanansaattaja, soittaa jostakin päin läntistä Saksaa kertoakseen Watainin uudesta täyspitkästä levystä, joka kantaa nimeä The Wild Hunt.
Eurooppalaisessa kansantarustossa ”villi jahti” esiintyy toistuvasti kuvastaen sotaa, tuhoa ja soturikulttuuria, eikä levyn tarunomainen uhmakkuus rajoitu pelkkään nimeen. Watain ottaa nimittäin viidennellä levyllään tietoisen riskin, suuren harppauksen uuteen ja aiemmin tutkimattomaan musiikilliseen maastoon.
Watain edustaa monille sitä aidoista aidointa satanistista black metalia, joka jatkaa Dissectionin viitoittamalla pimeällä tiellä. Jotkut tähdentävät, että bändi jää kauas isoveljensä saavuttamasta taiteellisesta tasosta. On myös aimo joukko niitä, jotka pitävät Danielssonin keulittamaa Watainia joko pelkkänä vitsinä tai aivan liian kaupallisena voidakseen olla ”aidosti” Luciferin asialla.
Season of Mistiltä Century Medialle siirtynyt, kotimaansa Grammyn vuonna 2011 voittanut Watain on ristiriitainen bändi: se sylkäisee halveksuen yhteiskunnan ja koko luomakunnan päälle, mutta on samalla häpeämättömän maallinen kunnianhimossaan ja kaupallisuudessaan. Se sanoo alleviivaavansa tietoisuutta ja oman tahdonvoiman tärkeyttä, ja kuitenkin Danielssonin on vaikea määritellä, kuinka The Wild Hunt oikein sai muotonsa ja miten viulut, harmonikat ja hitaat balladit oikein päätyivät Watainiin. Hän kertoo taiteellisen prosessin olevan itse asiassa joka kerta hämmentävä ja vaikeakin kokemus.
– Kun katson taaksepäin, se on kuin helvetillinen painajainen, jossa asiat heräävät henkiin, eikä kukaan oikeastaan tiedä, mitä oikein on tapahtumassa. Mutta tällä kertaa kyse oli paljon enemmän…
(pitkä tauko)
– …siitä, että tutkii omaa itseään ja itsensä tuntemisesta yleisesti. Enemmän kuin olen koskaan taiteellisessa kontekstissa kokenut.
– Olemme aina olleet hieman epämääräisiä, mitä tulee omien henkilökohtaisten kokemustemme jakamiseen Watainin nimissä. Watainissa kun on aina se virtaus, joka saa alkunsa hyvin kaukana tästä maailmasta ja tulee meidän lävitsemme päätyen sitten musiikkiin. Olemme aina olleet välittäjiä korkean ja alhaisen maailman välillä. Mutta tällä kertaa päätimme panna enemmän itseämme likoon koko prosessiin. Syynä on, että näiden 15 vuoden aikana omat persoonallisuutemme ja henkilökohtaiset luonteenpiirteemme ovat sulautuneet tässä bändissä elämiseen. Watain on todellakin kaikki, mitä me olemme ja kaikki, mitä me teemme. Yksilöiden ja bändin välillä ei ole mitään eroa. Joten, tämä kaikki huomioon ottaen, annoimme nyt itsellemme luvan sukeltaa niihin seuraamuksiin, joihin tämänlaisen elämän viettäminen johtaa.
Lue koko juttu Infernon numerosta 7/2013 (#109).