Perinnetietoista heavy rockia soittava Blake julkaisi juuri kolmen vuoden tauon jälkeen uuden levynsä Taste of Voodoon. Levyn tekemisestä ei selvitty ongelmitta, ja lisää vaikeuksia saattaa olla vielä luvassa.
Teksti: Toni Keränen
Helsinkiläinen Blake on monella tapaa yhtä kuin Aaro Seppovaara. Kitaristi-laulaja tekee kaikki kappaleet ja on myös yhtyeen ainoa alkuperäisjäsen.
Viimeisimmästä omaa materiaalia sisältäneestä Blake-levystä on jo jonkin verran aikaa, Haze Parade kun ilmestyi vuonna 2010. Sen jälkeen ilmestyi tosin kymmenvuotista taivalta juhlistanut coverlevy Shelter, jolla versioitiin muun muassa Black Sabbathia, Jethro Tullia ja Deep Purplea.
Miten Seppovaara siis lähti taiteellisessa mielessä uuden levyn tekoon?
– Päätin, että laulun kanssa pitää päästä huomattavasti eteenpäin. Sen eteen puoli vuotta töitä jo ennen nauhoituksia. Kävin joka ilta tai yö kolme neljä tuntia jodlaamassa biisejä.
– Toinen pointti oli, että pitää olla aiempaa enemmän aitoa vanhaa meininkiä ja räyhää. Piti saada, jos ei livetunnelma, niin rehellisempää ulosantia. Jätimme käyttämättä kaikki tietokonekikkailut, amerikkalaiset rumpusämplet, autotunet, turhat editoinnit ynnä muut.
Oliko coverlevyn teolla vaikutusta uuteen materiaaliin?
– Kyllä varmasti. Se oli ensimmäinen kerta, kun perehdyin kunnolla toisten tekemiin kappaleisiin. En ole koskaan ollut innokas muiden biisien soittaja. Olen pienestä asti tehnyt omaa materiaalia ja siksi aina ollut esimerkiksi huono osallistuja jameihin.
– Varsinkin laulullisesti coverlevyllä oli vaikutusta. Shelterillä oli todella haastavia kappaleita, ja välillä tuli jopa kirottua, mitä biisejä sitä tuli valittua.
Taste of Voodoon laulut tuntuvatkin tulevan Seppovaaran sisuksista entistä vapautuneemmin. Edellisiä levyjä vaivannut lievästi paineistettu ilmaisu ei ole enää läsnä.
– Tällä kertaa nauhoitin laulut aivan yksin, paikalla ei ollut edes erillistä äänittäjää. Jotain vapautuneisuutta laulussa varmasti on, ja ehkä sain siihen samaa tunnetta kuin lavalla.
Seppovaara ei halua luokitella Blaken tyyliä muuksi kuin raskaaksi rockiksi. Jos joku kutsuu sitä stoneriksi, kutsukoon. Oli määritelmä mikä hyvänsä, yhtyeen erottaa monesta vertaisorkesterista se, että painopiste tuntuu olevan nimenomaan kappaleiden säveltämisessä, ei pelkästään raskaassa riffittelyssä.
– Onneksi pahin stonerbuumi on vähitellen laantumassa. Se oli välillä vähän kuin punk aiemmin. Ne, jotka eivät osanneet soittaa, laittoivat fuzzpedaalit täysille ja sanoivat soittavansa stoner rockia.
Lue koko juttu Infernon numerosta 8/2013 (#110).