Peruskallionraskaita tuomionsäveliä Savosta käsin naamalle lanaavan Kuolemanlaakson toissavuotinen Uljas uusi maailma -albumi oli lupaava pelinavaus, mutta jätti aina päätyttyään tunteen, ettei tässä ole vielä läheskään kaikki.
Eikä ollut.
Kakkospitkis Tulijoutsen kertoo jo parilla kuuntelulla peittoavansa edeltäjänsä helposti. Siinä missä debyytti loisti lähinnä paloissa ja haki usein muotoaan, uutuus tuntuisi olevan kauttaaltaan jämerän johdonmukaista tekoa.
Jälleen Triptykonin V. Santuran tuotannon kautta lentoon pyrkivä Tulijoutsen tusauttaa esimerkiksi Monotheist-ajan Celtic Frost (plus mainittu Triptykon), vanha Paradise Lost ja siellä täällä vilahtava Tiamat piipussaan talvi-ilmoille sellaisen annoksen porua ja leukojenkiristelyä, että mainitunlaisiin ammuksiin mieltyneen täytyy olla enemmän tai vähemmän veripalttuna.
Vaikka levyn sointi on hyvin tummanpainava ja vyöryy päälle kuin laava, vaihtelua esiintyy kiitettävissä määrin, mistä on kiittäminen paitsi ansiokasta sävellystyötä myös solisti M. Kotamäen muuntautumiskykyistä laulua. Viisiminuuttisena levyn lyhyin biisi, vahvasti Twin Peaks -vibainen Glastonburyn lehto -kantrijazzjolkotus tarjoaa mainion sillan kahden viimeisen biisijärkäleen tönäistä loputkin kivet kumoon.
Kova meno. Minulla on vahva tunne, että Kuolemanlaakson hommat ovat pian isollaan. Omia tuntemuksiasi herätelköön tämä näyte:
Huom! Tämä EI OLE arvostelu. Sen löydät painetusta lehdestä myöhemmin.