Jalometalli, Oulu, 8.–9.8.2014
Oulun vuotuinen ylpeydenaihe Jalometalli vietiin tänä vuonna läpi Raksilassa, Ouluhallin välittömässä läheisyydessä vanhan kunnon Club Teatrian jäätyä viime vuonna harmillisesti eläkkeelle.
Kaikki kunnia Teatrialle, mutta mielestäni uusi alue ympäristöineen näyttäytyi mitä mainioimmin edukseen. Jos pidin entistä tapahtumapaikkaa hieman pakkautuneena ja sokkeloisena, nyt oli huomattavasti selkeämpää, avarampaa ja enemmän tilaa liikkua – sekä alueen sisällä että sen lähiympäristössä.
Ruokatarjonnan alimitoituksesta täytyy tosin antaa pientä poikkisanaa. Alueelta löytyi vain yksi murkinaa myyvä piste, mikä aiheutti pahimmillaan kymmenien metrien nälkäjonot. Tähän parannusta ensi kerralla, kiitos!
Kolme ulkoesiintymislavaa kattanut tapahtuma oli tällä kertaa kirjaimellisesti ”Open Air”, vaikka alueen keskeltä löytyikin kattavan laaja kaljakatosrakennelma. Tämä toimi hyvänä säänsuojana, sillä toisen festivaalipäivän loppupuoli äityi runsassateiseksi. Tästä kuitenkin lisää myöhemmin.
Siirrytään pääasiaan eli festivaalin jälleen kerran pirun kovan esiintyjäkatraan purkamiseen. (EJ)
Perjantai
Kotimaan grindcoreylpeys Rotten Sound käynnisti raskasjuhlinnat odotetun lujalla ja kokeneella otteella. Vaikka ikää alkaa olla yli kahden vuosikymmenen verran, tämä ei haittaa yhtyeen menoa vielä mitenkään, ainakaan näkyvästi. Bändi on brutaali, tiukka ja raskas ja samalla mukavan viihdyttävä livetapaus. Jälkimmäisestä on suurimmilta osin kiittäminen vokalisti Keijo Niinimaata, joka on aina niin koomillinen, yleisön puolelleen saava keulakuvapersoona. Vaikka yleisö ei tietysti tässä kohtaa ollut vielä kovin runsaslukuinen, pienelläkin jengillä saatiin hienosti pittiä pyörimään ja tukkaa putkelle. Hyvää puuta ja makoisaa myllytystä, kerta kerran jälkeen.
Niinimaan keikkansa aikana hehkuttama nuori speed/thrash metal -ryhmä Speedtrap on musiikillisesti asenteellista ja energistä old schoolia -meininkiä, joka varmasti uppoaa ja upposi monelle rässiliivi-ihmiselle. Jätkien kakkoslavan mesoaminen ei näyttäytynyt mitenkään omintakeisena, mihin bändi ei tietty välttämättä pyrikään. Vaikka en voikaan sanoa yhtyeen edustavan sitä itselleni mieluisinta metallisuuntausta, jannujen hyvämeininkisestä ja -virtaisesta keikkapaiskonnasta ei voi valittaa turhia. Ovat hyviä siinä mitä tekevät.
Rovaniemeläinen Beneath Under tarjoili pienellä kolmoslavalla progenkatkuista melodista death metalia. Päällimmäisinä esityksestä jäivät mieleen asiallisuus, rempsakka hyväntuulisuus ja jäsenten korkea soittotaito. Bändin elämöintiä jaksoi seurata ihan hyvällä tarmolla, vaikka kaikesta näki ja kuuli, ettei porukka ole vielä liikoja keikkoja heittänyt. Kokonaisuus ei pyörinyt kovin varman oloisesti, mutta tämäkin seikka paranee varmasti ajan myötä. (EJ)
Päälavalle pahaenteisen dramaattisten sävelten kaikuessa noussut yhdysvaltalainen Dark Angel näytti, mistä vanhan liiton jenkkirässi on pohjimmiltaan valettu. Etenkin kakkoslevynsä Darkness Descendsin (1986) materiaalia setissään huudattaneen yhtyeen lavapressensissä oli hurjasti aitoa asennetta, mutta myös hienoista hosumista. Etenkin rumpukioskin takana lyöneen legendaukko Gene Hoglanin trigattu bassaripoljento kuulosti varsinkin setin alussa jokseenkin sekavalta. Meno toki selkeytyi huomattavasti loppua kohden, myös kokonaissoundin osalta. Dark Angel ei pärjää riffien purevuudessa esimerkiksi Slayerille, mutta soiton intensiivisyys yhdistettynä vokalisti Ron Rinehartin falsettikiekaisuihin piti yleisön varsin kiitettävästi lavan edessä. (JS)
Pääkaupunkilaisen Wolandin veto jätti kovin kaksijakoisen fiiliksen. Jos vuoden alussa julkaistu debyyttinsäkin oli varsin eriskummallinen tekele, live-esiintymisenkään sisin pointti ei tullut aivan selväksi. Musiikillisesti pääosin hämyisessä, melodispainotteisessa black metalissa liikkuvan bändin ulkoasu oli yksi suurimpia ihmetyksen aiheita. Eritoten laulajan musta, diskomainen vaateparsi ja oudon haahuileva esiintymistyyli synnyttivät pään päälle kysymysmerkkejä. Keikasta oli kaikkinensa kovin vaikea saada kiinni. Vaikka hämärästä sopasta kykeni löytämään omat selkeät, toimivat ja tarttumapintaiset hetkensä, omiin silmiini kokonaisuus näyttäytyi oudolta ja itseään haeskelevalta. (EJ)
Olen aina vannonut trion nimeen parhaana bändimuotona, enkä voi sanoa olleeni kovinkaan monta kertaa väärässä. Yhdysvaltain Oaklandista tuleva raskasriffikolonna High on Fire edusti tähän asti kuulemistani kolmikoista varmuudella musiikillisesti sitä kaikkein painavinta laitaa, ja toimihan tuo erittäin rouhevasti. Bändin hypnoottisia, päälle kaatuvia riffimattoja ei päässyt karkuun nopeillakaan väistöliikkeillä. Laulaja-kitaristi Matt Piken kiimaiset soolot rullasivat varsin maukkaasti matalalla muhineen komppitamppauksen yllä. Bändin kokonaissoundi oli yllättävänkin täyteläinen. Henkilökohtaisesti päivän positiivisin yllättäjä.
Nousevan auringon maan legendaarisimpiin metalliakteihin kuuluva Loundness aiheutti historiansa ensimmäisellä Suomen-vierailullaan päivän kovimman nostalgiapiikin. Bändi löi päälavalta juhlat käyntiin ehkä tunnetuimman levytyksensä Thunder in the Eastin (1985) Crazy Nightsilla ja Heavy Chainsillä, ja homma oli sitä myöten selvä. Yhtyeen raskas rock oli livenä soundillisesti yllättävänkin maanläheistä, mutta soitannollisesti bändi oli huippukunnossa, laulaja Minoru Niiharaa myöten. Loudnessin lavaesiintymisestä on sanottava sen verran, että sen hellyttävää, japanilaisen korrektia tönkköyttä ei voinut olla huomaamatta. Ûbercampia! (JS)
Pitkän linjan kotimainen sinfonisen black metalin taitaja Alghazanth antoi Jalometallin-esityksellään sen, mitä jäin tämän vuoden Steelfestissä kaipaamaan. Keikan pituus, settilistan monipuolisuus, soundit ja jäsenten lavapresenssi olivat nyt kaikki tasapainossa. Musta ja menevä tunnelmallisuus porautui tajuntaan ehkä paremmin kuin millään aiemmin näkemistäni bändin keikoista, eikä parannettavaa jäänyt mainittavasti.
Voi olla, että tälle yhtyeelle on vain hyväksi, että se pitää live-esiintymisensä vähäisinä ja valikoituna, sillä näin sen spontaaninkaunis, syvä ja karkea ote pysyy aina käsinkosketeltavana. Toivottavasti uusi-vanhan laulajansa Thasmorgin uudestaan nokilleen vakiinnuttanut yhtye pitää tämän suunnan keikoillaan ja tulevilla julkaisuillaan. Alghazanth oli – jopa hieman yllätyksellisesti – festivaalin hienoimpia ja mieleenpainuvimpia esityksiä. (EJ)
Yksi kolmesta viikonlopun uuden mantereen thrash-reliikeistä, Sacred Reich, veteli ehkä illan groovaavimman setin. Kaksi vuotta sitten Ruotsin Sweden Rockissa yhtye eli nykyisen nostalgiakiertuetulemisensa alkua, eikä sen soittamisen karkeutta voinut olla huomaamatta. Laulaja-basisti Phil Rindin luotsaama joukkio on kuitenkin saanut saumat hiottua, ja vuonna 2014 se pystyy irrottelemaan poliittisen rässinsä riemukkaissa kuohuissa entistäkin esteettömämmin.
Iloisuus välittyi myös Jalo-yleisöön, joka palkitsi yhtyeen avokätisen äänekkäästi. Surf Nicaraguan (luonnollisesti) ja The American Wayn (totta kai) kaltaisten täsmäiskujen lisäksi Sacred Reich vetäisi myös pirtaansa sopivan, alkuperäistä kunnioittaneen versioinnin Black Sabbathin War Pigsistä. Normaaliolosuhteissa tällaisiin metallin peruskiviin kajoaminen lasketaan pyhäinhäväistykseksi, mutta tässä tapauksessa veto oli juuri oikea.
Jalo-perjantain päälavalla päättänyt teatraalisen kauhuhevin pioneeri King Diamond oli festariyleisössä vilkkuneista fanipaidoista päätellen monelle se viikonlopun odotetuin esiintyjä. Eikä Kinkku odotuksia pettänyt, päinvastoin, vaan antoi kuvaannollisesti selkäpiitä karmivan show’n ja tehokkaan yksinkertaisella rekvisiitalla toteutetun lavastuksensa syöpyä runsaslukuisen possen verkkokalvoihin ja tajuntaan.
Sulavasti suorittanut bändi mätti hittikimaraa itsensä maestron tulkitessa muun muassa The Candleä, The Puppet Masteria, At the Gravesiä, Eye of the Witchiä ja Mercyful Faten Come to the Sabbathia suorastaan – sallinette ilmaisun – timanttisesti. Paluukeikallaan Sweden Rockissa 2012 Kingin ääni oli vielä puoliksi vajaa, mutta vuosi sitten Tuskassa herra klaarasi koko setin kovaa ja korkealta, kuten nyt Oulussakin. Keikan ainoa miinus laskettakoon ajankohdan piikkiin, sillä hiukan pimeämmässä lavashow’n valopuoli olisi toiminut vieläkin upeammin. (JS)
Kuolemanlaakso lukeutui niihin yhtyeisiin, jotka ovat petranneet esitystään sitten viime näkemän. Nummirockissa muuten raskaan asiallista ja vakuuttavaa keikkaa häiritsivät tekniset ongelmat ja pieni soitannollinen huolimattomuus, mitä oli nyt saatu karsituksi. Settilista oli täysin sama kuin viimeksi, mutta yleistunnelma ja etenkin elokuun keskiöinen, pimeä esiintymisajankohta toivat pakettiin ehdottomasti oman säväyksensä.
Yhtyeen esiintyminen oli samaan aikaan sopivan eleetöntä ja eläytyvää sekä myös mukaansatempaavan kiivasta. Jäsenet suorittivat jokainen tonttiansa osaavan hallitusti, mitä nyt solisti Mikko Kotamäki kuului välillä menevän sanoissa vähän sekaisin ja oikean vireen vierestä. Kahden kokopitkän painava doom/death metal -materiaali toimi settilistassa vahvasti rinnakkain, eikä näiden häiritsevimpiä notkahduksia kuultu.
Kohokohdiksi on nostettava uuden Tulijoutsen-albumin komeat Aarnivalkea- ja Me vaellamme yössä -kappaleet sekä debyytin raskashenkisyydessään mainio Nostos & Algos. Suunnilleen tunnin kellottavasta keikasta jäi monilta osin positiivinen maku, joka suussa tuntui hyvältä talsia alueelta ulos Oulun yöhön. (EJ)
Lauantai
Telttayö lähimetsän ryteikössä oli vähäuninen mutta huvittava, kuten festaritelttailu yleensäkin. Pienen mieltä kohottavan momentin koin, kun huomasin, että joku toinenkin oli katsonut oikeaksi ja edulliseksi pykätä kurttuisen kupolivirityksensä aivan tapahtumapaikan viereen. Respect! Tästä olikin varsin hyvä fiilis alkaa valmistautua seuraavaa, artistien puolesta vielä kovempaa Jalometalli-päivää varten. (EJ)
Kotimaisen melodödiksen vientinimi Insomnium aloitti toisen päivän riennot päälavalla. Bändi on tullut nähtyä ja toimivaksi todettua siellä täällä jo useampia kertoja, eikä tämänkertainen veto tarjonnut muuta kuin samaa, asiallisen varmaotteista ja melodiallisesti soljuvaa metallia. Settilista oli painottunut suureksi osaksi viime keväänä julkaistuun, varsin oivalliseen Shadows of the Dying Suniin ja muiden viimeisimpien tuotosten materiaaliin.
Niin laatuisaa jälkeä kuin sävellykset ovatkin, yhtye voisi veivailla läpi myös varhaisimpia kappaleitaan, jotka ovat jääneet valitettavan paitsioon. One for Sorrow’n surumielisiin säkeisiin päättynyt keikka jätti tutun turvalliset ja positiiviset jälkituntemukset, joista on paha mennä iskemään juuri minkäänmoista noottia. Olisi silti hienoa, jos yhtye onnistuisi lisäämään jollain tapaa hieman yllätyksellisyyttä live-esiintymisiinsä. (EJ)
Kakkoslavalta täyslaidallisen juurimetallia mättänyt, edelleen vahvassa nousukiidossa oleva helsinkiläisryhmä Ranger soittaa keikka keikalta paremmin yhteen. Tämä ei ole kuitenkaan syönyt uskottavuutta leijonanharjaisen basisti-laulajan Dimi Pontiacin huikeista falsettivaroista ammentavan nelikon etukenoisesta, aidosta meiningistä – päinvastoin. Menneen kesän festareilla useamminkin nähdyn Rangerin metalli ei ole kuitenkaan niin elementissään suurilla ulkoilmalavoilla kuin pienillä ja hikisillä sisäklubeilla. Tai sitten kyse on vain makuasiasta. Juuri nyt debyyttipitkäsoittonsa äänittämiseen valmistautuvan bändin jatkoa odottaa joka tapauksessa yhä vain kasvavalla mielenkiinnolla. (JS)
Levyillä paholaismaisen vangitsevaa, sysimustaa black metal -äänitaidetta aikaiseksi saaneen Behexenin veto oli itselleni suuria odotuksenaiheita, eikä kyseisen genren kotimaan ehdottomimpaan kärkeen lukeutuva bändi pettänyt. Viime vuoden Nummirockissa pääasiassa pieleen menneen miksauksen takia melkoiseksi flopiksi osoittautunut keikka pani jännittämään asian laitaa tällä kertaa. Pelko osoittautui turhaksi, sillä nyt äänipaletti oli kuosissa ja bändin suorittaminen nautinnollisella tasolla.
Saatanallisen tummasävyinen show ja koko bändin omistautuneen viheliäs ja voimallinen mustan metallin takominen toimivat kaikkiaan maukkaasti. Lisäksi keikka oli kappalevalinnoiltaan kiitettävän monipuolinen katsaus bändin diskografian pimeyksiin. Etenkin lohkaisut Under the Eye of Lord ja Celebration of Christ’s Fall saivat aikaan kelvot sävärit. Kuten Alghazanthille, myös Behexenille on sopivaa, että bändi pitää esiintymisrituaaliensa määrän vähäisenä, jotta se saavuttaisi vaivattomammin niiden ominaisen, välittömän raivokkuuden. Juurikin sen saman hengen, jota bändin Jalometallin-veto huokui. (EJ)
Uncle Acid & the Deadbeatsin käyttöohjeeksi sain ”yhdistelmän Black Sabbathia ja Pink Floydia”. Jälkimmäistä löysin bändistä tosi vähän, ensin mainittua sitäkin enemmän. Yhtyeen vähäeleisen toimiva lavaolemus ja toistoon perustuvien, yksinkertaisten ja jokseenkin maukkaiden melodiariffien yhdistelmä vetosi ainakin puoliksi vettä vihmoneessa oululaisessa iltapäivässä. Rumpali Itamar Rubingerilta olisin kaivannut enemmän Bill Ward -tyylistä jazzahtavaa jammailua, mikä olisi saanut koko hommaan paremman tenhon. Taidokasta ja pieteetillä muovattua hankausta silti. (JS)
Omnium Gatherumilta olin jo tottunut kuulemaan priimaa, mutta bändin Jalometallin-veto oli, jos mahdollista, entistäkin enemmän kymppitavaraa. Tämä ei johtunut yksin keikan täydellisyyttä hipovista soundeista tai soittajien mahtavaksi hitsautuneesta meiningistä ja osaamistasosta, vaan siitä, kuinka bändi sai kuulijakuntansa mukaan ja puolelleen. Tästä on hyvin paljolti kiittäminen yhtyeen keulahahmo-örisijää Jukka Pelkosta, joka on metallimusiikissa harvinaisen positiivinen, valoisa ja hyväntuulinen persoona. Miehen ääntämyskin tuntuu paranevan vuosi vuodelta – siinä missä myös yhtyeen albumit.
Myöskään kitaristi Markus Vanhalaa ei voi nostaa liikaa esiin, hän on ilman muuta kotimaan ilmiömäisimpiä raskaan musiikin kepittäjiä. Mies päästeli soittimestaan jälleen vaivattoman näköisesti mitä siisteimpiä melodisen death metalin kudelmia, samalla kun muu bändi antoi mallikasta tulitukea. Jarmo Pikan tilalla rumpujakkaralla hääri muun muassa Malpracticestä tuttu Toni Paananen, vakikannuttajalle kun oli tullut perheenlisäystä. Vaikka koko esitys oli täyttä voittoa ja festivaalin ilmeisintä parhaimmistoa, kappaleet New World Shadows, The Sonic Sign sekä keikan henkeäsalpaavasti päättänyt Deep Cold kohosivat vielä kumuluksienkin yläpuolelle. Omnium Gatherum on noussut kovalla työllä, mutta kuitenkin kuin vaivihkaa yhdeksi kotimaan hienoimmaksi metalliyhtyeeksi.
Seuraavaksi päälavalla aloitteli festivaalin toinen sveitsiläisnimi, Samael. Olin odottanut tätä keikkaa henkilökohtaisesti pitkään enkä ollut nähnyt yhtyettä aikaisemmin. Varhaisaikojen alkukantaisesta black metalista omintakeisen monihämärään industrial/blackiin siirtyneen yhtyeen veto olikin kaikkiaan tarttuvan mielenkiintoinen tapaus. Keikka alkoi mieltä lämmittävästi bändin kenties parhaan albumin Passagen My Saviour- ja Shining Kingdom- kappaleilla. Muutenkin oli ilahduttavaa, kuinka paljon 90-luvun materiaalia kuultiin, vaikka pidän bändin viimeaikaisimmistakin tuotoksista yhtä lailla. Yhtyeen soitto sujui sulavin, mukaansatempaavin ja hieman teatterimaisen tummin elkein.
Sveitsiläiset olivat hyvässä keikkalatingissa, ja etenkin bändin harmaantuva perustajajäsen, kitaristi-laulaja Vorph pyöritti show’ta kokeneella ja ammattitaitoisella tyylillä. Vasta keikan puolivälissä tajusin hämmästyksekseni, ettei bändillä ole ollenkaan liverumpalia. Tämä puoli hoidellaan ohjelmoituna bändin kosketinsoittajan Xytrasin valkomustien takaa sekä miehen vieressä olevalla puolikkaalla rumpusetillä, mikä herätti itsessäni pakostikin pientä närää. Sen verran vaikuttavasti bändi kuitenkin pisteli, ettei moinen muodostunut mitenkään ylitsepääsemättömäksi kynnykseksi. Lopulta yllättävänkin kova ja mieleen jäävä esitys, jonka katsoisi mielellään joskus uudestaan.
Ymmärrän norjalaisen eri metallityylejä sekoittelevan Kvelertakin hehkutuksen, vaikkei porukan paiskominen täysillä omaan pirtaani kolisekaan. Kakkoslavalla raskasta räyhäkeitostaan hyvällä äänimaailmalla aloitellut yhtye teki nopeasti selväksi, mistä tuulee. Bändin laulajan alussa käyttämä pöllömaski herätti itsessäni pientä kummastusta, mutta ehkä yhtyettä enemmän kuuntelevat tietävät paremmin. Osaavan vahva ja mukaansa saava soitanta sekä jäsenten energisen kova ja punkahtava meininki puhuivat puolestaan. Karismaakin löytyy. Vaikkei bändin erityinen fani olisikaan, näitä tosiasioita ei voi kieltää. Lienee syytä tutustua vielä lisää. (EJ)
Festarit päälavan osalta sinetöineen Testamentin esiintyminen ei kaipaa hirveästi ruodintoja. Bändi toimitti isosti ja vakuuttavasti, isännän ottein, hypnotisoiden yleisön sijoilleen jopa pääanniskelualueen teltan ulkopuolella, vaikka taivaalta tuli vettä kuin esterin berberistä. Bay Area -thrashin soitannollinen ykkönen omaa yleismetallistin kannalta suhteellisen vähän ns. hittiralleja, mutta on varmaa, että bändi vetelee jatkossakin raskaan perusriffittelyn ja melodiarakentelun huippuammattitaidolla festarien päälavoilta suurille yleisöille. Testamentin setti: Rise Up, The Preacher, More Than Meets the Eye, Native Blood, True American Hate, Dark Roots of Earth, Into the Pit, The New Order, Practice What You Preach, Riding the Snake, Eyes of Wrath, Over the Wall, Disciples of the Watch, Encore: D.N.R. (Do Not Resuscitate), 3 Days in Darkness, The Formation of Damnation. (JS)
Sitten oli vuorossa se suurin, odotetuin ja kaikkivoivin, Triptykon. Tässä vaiheessa vettä vihmoi taivaalta jo miltei ämpärillä kaatamalla. Koska ihminen ei ole sokerista koostuva organismi, ei olisi tullut kysymykseenkään jäädä katsomaan tapahtuman kovinta bändiä lavasta etäisen olutkatoksen alle. Musertavaa raskautta, puristavaa dominointia, kerroksellista synkkyyttä – tätä kaikkea tarjosi Tom G. Warriorin luotsaama kolmas tuleminen. Uuden Melana Chasmata -albumin Black Snow -kappaleella uhkaavan tajuntaa rusentavasti alkanut keikka viritti kaikki jännitteet kohdilleen todellisia mustia syövereitä varten, jotka heräsivät eloon viimeistään seuraavassa Goetia-teoksen vyörytyksessä.
Siinä missä kummaltakin Triptykon-albumilta käytiin läpi kaksi pitkää doomia, blackiä ja deathiä sekoittelevaa kappaletta, myös keulahahmon aikaisemmilta bändeiltä kuultiin ne pakolliset coverit – Celtic Frostilta Circle of the Tyrants ja Hellhammerilta Messiah. Nämä toivatkin hyvän, suoraviivaisemman vastapainon Triptykonin mustiin, teoksellisiiin lanauksiin.
Bändin raskaanrouhea ja kiero murjonta näyttäytyi itselleni tauottomana hypnoosina. Vertaistaan hakeva kitarasoundi ja keikan äänimaailma ylipäätään toimivat tällä kerralla vieläkin paremmin kuin muutaman vuoden takaisessa Finnish Metal Expossa. Lisäksi kaikilla bändin jäsenillä – Vanjalla, Normanilla, Victorilla ja Tomilla – on aika pirun cool ja valloittava ote lavatekemisessään. On myös arvostusta herättävää, kuinka vilpittömän ja kohteliaan oloinen Tom on kuulijakuntaansa kohtaan. Mies kiitti yleisöä suuresti siitä, että se jaksoi seistä sateessa katsomassa heitä.
Viimeisen, liki 20-minuuttisen The Prolonging -biisin jättimäisten, loppumattomalta tuntuvien houresyvyyksien jälkeen olin myyty. Triptykon on nostettava kaikista tapahtuman aikana kuulluista onnistumisista huolimatta festivaalin parhaaksi ja jyräävimmäksi esitykseksi. En toivo mitään muuta kuin että bändi jatkaa levyjen ja keikkojen tekemistä. (EJ)