Ankea Festival
Hiedanranta, Tampere
5.-6.6.2026
Tomi: Ankea Festival on uusi kiemuraisempaan metalliin keskittyvä festivaali, joka järjestettiin ensimmäistä kertaa Tampereen Hiedanrannassa.
Aki: Jo ennen tapahtumaa huokaisin helpotuksesta, että onneksi festarijärjestäjät rohkenevat tarttua tällaisiin jopa tavallista kohdennetumpiin festareihin. Elämme aikoja, jolloin vanhan malliset megaluokan ”yleisfestarit” alkavat maksaa maltaita ja olla järjestäjillekin kulurakenteilta haastavia. Samalla uhkaa käydä niin, että moni yleisfestari yrittää tarjota kaikkea kaikille, muttei lopulta tarjoakaan juuri mitään kenellekään. Monesta tapahtumista onkin ollut vähällä tulla näyttäytymispaikka, jossa musiikki on sivuosassa.
Vastakkaisella laidalla on sitten Ankean kaltainen tapahtuma, joka jo ensimmäisellä kerralla vaikutti siltä, että se todella tarjoaa tietynlaiselle kuulijakunnalle täsmälleen sitä, mitä olemme halunneet. Ja puhun tässä myös ensimmäisessä persoonassa, koska juuri tätä itsekin olen halunnut.
Tomi: Sain kunnian käydä toteamassa miten tuo neitseellinen tapahtuma onnistuu ensimmäisellä kerralla. Työpäivän jälkeen oli helppoa hypätä ratikkaan, joka vei Tampereen keskustasta ihan keikkapaikan viereen. Innokkaimmat paikalle tulijat näyttivät jäävän jo edellisellä pysäkillä pois, mutta ehkä he halusivat aistia tunnelmaa kävelemällä hieman kauempaa paikalle.
Tehdasmiljöön tylsiä tiiliseiniä oli koristeltu hienoin graffitein ja vielä olisi seinissä tilaa lisätaiteelle. Hiedanrantaan rakentuu pikku hiljaa kulttuurikeskittymä, johon tulee monia eri toimijoita. Ehkäpä yksi Ankea-festivaalin lavoista on myös tulevaisuudessa sijoitettu sisätiloihin, minne voi paeta jos yläkerrasta tulee mahdottomasti märkää niskaan.
Aki: Ehdin vierailla Hiedanrannan tapahtuma-alueella jo heti kun se oli avattu, eli vasta muutamia vuosia sitten. En silti osannut arvata, millainen alue ihan oikeasti olisi. Yllätys olikin myönteinen. Urbaani ympäristö, joka huokui sekä mennyttä että tulevaa, oli kuin heijastus tapahtuman musiikista; kaikenlaisella progressiivisella musiikilla kun on tapana tiedostaa mennyt, mutta viedä sitä eteenpäin. Ankea-alue oli todella kompakti, eikä sinne oltu myyty lainkaan liikaa lippuja, vaikka väkeä paljon olikin. Jättimäisillä festareilla meinaa väkisinkin iskeä klaustrofobia jopa avaralla paikalla ihmispaljouden ja kojujen keskellä, mutta Ankeassa tästä ei ollut pelkoa missään vaiheessa viikonloppua.
Tomi: Kukaan ei ollut Ankeassa VIP, vaan kaikille tarjoiltiin sama loistokas kohtelu. Ei siis ollut minkäänlaisia VIP-tiloja, joissa on pomppulinnakirahvi tai suolapähkinöitä ekstraa maksaneille. Tämä oli erittäin tervetullutta.
Alueelle tulo oli jouhevaa ja helppoa. Ainoat selvästi pidemmät jonot festareilla iskivät kahvihampaiden kolotukseen taipuvaisille, koska tätä perinteistä hittituotetta sai vain yhdestä paikasta. Sää oli varsinkin toisena festaripäivänä sen verran kolea, että ihmiset kaipasivat lämmikettä eivätkä välttämättä kylmän oluen vapisevaa kohmeloa, vaikka Ankean nimikko-oluita näkyikin joka toisen vastaantulijan hyppysissä.
Aki: Ihan kaikilta ensimmäisen kerran haasteilta Ankea ei välttynyt. Ensimmäisenä päivänä pääsi loppumaan jonkin verran juomia muutamistakin paikoista, mutta ennen kaikkea ensimmäisenä päivänä ruokakojuilla myytiin paikoin ei-oota, ja toisenakin päivänä eräältäkin kojulta sapuskaa hamutessamme vastaus oli, että juu onnistuu toki, mutta ruoassa menee sellaiset 45 minuuttia. On hienoa, ettei festarisapuska ole enää vain muikkuja ja makkaraperunoita, mutta liian monimutkaista tai ihmeellistä ei festariruoankaan tarvitse olla. Muutamat vaihtoehdot, nopeus, helppous ja kelvollinen hinta. Siinäpä se. Kunhan ruoka on hyvää ja sitä on riittävästi sekä seka- että kasvissyöjälle.
Tomi: Ruokatarjontaa kehuttiin myös erittäin laadukkaaksi ja tarkkailin ihaillen hetken miten kylmänrauhallisesti purilaisia paisteltiin ilman sekunninkaan taukoa. Vaikka ruokakojuja oli vain muutama, niin tarjolla oli laaja kattaus erilaisia mahantäytteitä niin carnivore-henkisille kuin kasviksiakin rakastaville. Ikävä kyllä päiväbudjettini äärimmäisen niukkuuden vuoksi tyydyin veteen, jota sai käydä hakemassa puteleihinsa mielinmäärin vesipisteestä. Eli henkilökohtaista suutuntumaa ei murkinoista ole.
Paljon muita parannusehdotuksia ei sitten olekaan. Saniteettitiloissa riitti paperia ja käsidesiä. En toki aivan koko festaria niissä viettänyt, mutta muutamat kokemukset olivat laadukkaita. Alueella oli myös kaikille avoin ja ilmainen sauna, jossa olisi voinut käydä löylyttelemässä halutessaan pahimmat kuonat ulos. Puhtoisena ruumiiltani ja ajatuksiltani jätin tuon tällä kertaa väliin, mutta jos sama palvelu on ensi vuonna ja olo on törkyisempi niin mielelläni käyn vihtomassa itseäni.
Todella moni esiintyvistä orkestereista oli Suomessa ensimmäistä kertaa ja itsellekin uusia tuttavuuksia. Paikalle oli hoidettu käsittämättömän laadukas kattaus hieman marginaalisempaan metallimakuun. Soittoaikataulut oli laadittu loistokkaasti niin, ettei mikään orkesteri rämpytellyt toistensa kanssa päällekkäin, vaan lavalta toiselle ehti hyvin siirtyä bändien välillä. Aikataulut myös pitivät progemaisen tarkasti, mikä on sekin kiitettävä saavutus.
Aki: Ankean bändipaletissa hauska piirre on se, että kritisoitavaa on todellakin haettava suurennuslasilla ja pienistä yksityiskohdista. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että vaikka pidinkin lähestulkoon kaikista tapahtuman esiintyjistä, meinasi paikoin tulla pieni ähky sielunmaisemaltaan melko samanlaisten bändien esiintyessä perätysten. Mitään bileprogea (onko sellaista?) en Ankeaan kaipaa, mutta jos kattaukseen saa mukaan vielä ihan pikkiriikkisen lisää monipuolisuutta juurikin bändien ajoitusten suhteen, voi tunnelma pysyä jopa vielä korkeammalla. Voisiko esimerkiksi rahtunen vielä doomimpia bändejä ja hyppysellinen rivakampia ambient black metal -tapauksia toimia tässä paketissa? Ankea vastasi oikeastaan tähän huutoon jo julkistamalla vuoden 2027 kattausta, joka on jo nyt kirjava.
Tomi: Harvakseen keikkaileva kotimainen Circle oli kontrolloidussa sekopäisyydessään erittäin vakuuttava. Mika Rätön akrobaattiset suoritukset muun orkesterin täydentämänä lähentelivät syvää taidekokemusta. Välillä hierottiin päitä yhteen ja soviteltiin plektraa pyhästi otsaan. Toki kuolakin hieman valui, kuten kokonaisvaltaiseen esitykseen kuuluukin.
Irlantilainen God Is An Astronaut -trio loihti auringonpaisteessa taidokkaasti monitasoisia instrumentaalejaan, jotka kehittyivät hempeästä raskaaseen. Tämä fiilistely toimi elävänä itselleni paremmin kuin kotikuuntelussa.
Aki: Ajoitus ja osuvuus on kaikki kaikessa, ja siinä missä Tomilla God Is An Astronaut ei osunut ihan kohdalleen Ankeassa, itselleni se oli yksi festarin parhaista keikoista. Ja mikä parasta, en osaa edes täysin sanoa että miksi!
Aki: Jokin God Is An Astronautin instrumentaalisessa fiilistelyssä vain toimi euforisesti juuri sillä hetkellä, kun otti tuntumaa Ankean uudesta alueesta ja totesi, että tämä festarihan toimii, ja niin toimii myös God Is An Astronaut ulkotiloissa. Tässä kohdassa on nimittäin nostettava esille se puoli, että olin todella epäileväinen sen suhteen, voivatko monet Ankea-bändit toimia ulkona ja festarikeikoilla, mutta niin ne vain toimivat – sekä auringossa että vesisateessa.
Tomi: Islantilaisen Kælan Miklan Laufey Soffía vietteli seireenimäisellä laulullaan. Stormurinn-kappaleessa oli jopa miltei mainstream-hittipotentiaalia. Bassolinjoista tuli ajoittain Joy Division mieleen ja yhtye loi hypnoottisen tunnelatauksen kylmän atmosfäärisellä soundimaailmallaan.
Sylvaine oli aidosti innoissaan ensikertalaisena Suomessa. Norjalainen multi-instrumentalisti ja laulaja Kathrine Shepard, jonka projekti bändi on, yhdisteli murinaa ja kaunista laulua upeasti. Iso Ibanezin kitara sai välillä kyytiä ja välillä hempeiltiin. Biisit yhdistelivät black metalia ja shoegazea ambient-vaikutteilla, unohtamatta norjalaista kansanperinnettä. Kokonaisuus oli hieno ja hallittu, vaikka tuosta yhdistelmästä luulisi syntyvän vain tekotaiteellista paskaa.
Aki: Sylvainen keikka oli yksi eniten odottamistani Ankea-tapauksista, eikä se pettänyt lainkaan. Sylvainen kohdalla tosin kävi aiempaan God Is An Astronaut -kokemukseeni viitaten ehkäpä eniten niin, että olisin ehkä kuitenkin kaivannut Ankeaan sisälavaa muutamille keikoille. Sylvainen keikassa oli niin isoja kontrasteja intiimin tunnelmoinnin ja räjähtävien metallisuuksien välillä, että keikka olisi voinut olla vieläkin parempi sisätiloissa. Vaan eipä tilanne ollut lainkaan hassumpi nytkään, kun huomasi moneen otteeseen herkistyvänsä Sylvainen ikiaikaisuuden äärellä.
Toiselta laidalta on nostettava esille Textures. Olen pudonnut bändin kelkasta jo aika monta albumia sitten, kun oikeasti koviakin levyjä tehneestä bändistä alkoi kuoriutua yhä matikkamaisempaa raskasta kamaa tekevä orkesteri, ja tämä keikka ikään kuin sinetöi suhteeni bändiin. Paljon isoja ja todella raskaita riffejä, nykimistä ja rytmikikkailuja, mutta mihinköhän ne biisit olivat unohtuneet? Keikasta ei saanut oikein mitään otetta, joten seuraaminen sai jäädä.
Tomi: Onnistuneiden keikkakokemusten listaa voisi jatkaa loputtomiin, koska nautin aidosti miltei jokaisesta orkesterista. Ainoastaan enemmän metalcore-jyystöön keskittynyt Textures oli pienoinen pettymys. Oli toki hauskaa seurata kun laulajalta tippui mikkipiuha useita kertoja, mutta soitanto vaikutti melko epätasaiselta ja laulu väärällä tavalla rosoiselta verrattuna levyyn.
Tomi: Festivaalin huippukohdat itselleni olivat sen sijaan ensimmäisen päivän Ihsahnin ja Leprouksen esiintymiset ja keulahahmojen vierailut toistensa keikoilla.
Aki: Ihsahn oli itselleni se Ankean odotetuin tapaus, koska edellisestä Ihsahn-kokemuksesta oli jo aikaa, enkä ollut nähnyt häntä ainuttakaan keikkaa varsinkaan uusimman nimikkolevynsä (2024) jälkeen. Albumi kannattaa muuten ottaa haltuun, jos ette jo ole. Ihsahn tekee levyllä orkesterivivahteilla vahvistettua progemetallia järisyttävän hyvin.
Tomi: Vaikka Ihsahnin toinen kitaristi ja rumpali tuskin olivat syntyneetkään kun bändin pomo tahkosi Emperorin alkutaipaleella, oli keikka intensiivisyydessään vaikuttava. Sitä ei pilannut edes PA:n ajoittainen pätkiminen tai Ihsahnin epäkatu-uskottava kitara.
Aki: Ihsahnin keikkaa seuratessa oli mahtavaa huomata, millä tavalla 50-vuotiaan telemarkilaisen musikaalinen lähipiiri on yhä lähellä häntä. Keikalla bassossa oli Ihsahnin poika, ja vierailijana nähtiin Leprous-laulaja Einar Solberg, joka on tietystikin Ihsanin lanko. ”Nepotismia”, saattaisi joku tuhahtaa, mutta tämä oli kaukana siitä. Mainitun kolmen musisointi oli sellaista lahjakkuutta, että heikompaa hirvittää. Kerrottakoon meinaan sellainenkin yksityiskohta, ettei Ihsahnin poika ole Ihsanin itsensä mukaan oikeastaan edes basisti, mutta opetteli nyt kuitenkin Ihsahnin keikkasetin, jotta hänen oli mahdollista soittaa keikkakokoonpanossa. Lähtekääpä kokeilemaan perässä.
Tomi: Leprousin laulaja Einar Solberg ei ollut pilannut ääntään liiallisella viskinlanttauksella vaan lauloi jumalaisen kauniisti, heitti puolivitsikkään filosofisia välispiikkejä ja nappasipa hetkeksi lavalle lentäneen lippiksenkin päähänsä. Ihsahnin vierailu Contaminate Me -kappaleessa sai jo omatkin kädet taskusta ylös.
Tomi: Kun sade alkoi toisena festaripäivänä, se alkoi kunnolla. A.A. Williams fiilisteli kaatosateessa ihmisten halaillessa toisiaan. Tunnelma oli lämmin, vaikka vettä ryöppysi hetken niskaan toden teolla.
Kontrastina ensimmäisen päivän aurinkoisuuteen, toisen päivän tunnelmaan sopi erinomaisesti Katatonian uusitulla kokoonpanollaan kokonaisuudessaan soittama Great Cold Distance -albumi – kylmässä ankeassa tuulessa ja pilvisessä kelissä toki. Keulahahmo Jonas Renkse totesikin että pitää olla pimeää kun tuota levyä kuuntelee.
Katatonian keikka ei ollut niin nukuttava kuin joskus aikoinaan klubiolosuhteissa, kun edes tiukka alkoholi ei meinannut pitää hereillä. Oli hienoa kuulla lempilevyni yhtyeeltä kokonaan, mutta alun innostuksen jälkeen keikka hieman lopahti eikä intensiteetti pysynyt yllä ja kokonaisuus jätti hivenen kylmäksi.
Aki: Tässäkin asiassa on kompattava kollegaa. En tiedä mistä se johtuu, mutta jo 2000-luvun alusta asti joka toinen näkemäni Katatonia-keikka on ollut aina vaisumpi ja joka toinen hieman parempi, mutta bändi on aina ollut vaisuhko livenä. Nyt tämä vain korostui, kun Anders Nyström ei ole enää Jonas Renksen vastavoimana lavalla. The Great Cold Distance on upea albumi ja bändi soitti sen livenä ihan hyvin, mutten voinut millään välttyä ajatuksesta cover-bändistä läpisoittelemassa vähän Katatoniaa. Keikan alku lupaili todella hyvää, mutta jos joillakin Ankea Festarinkin bändeillä oli karismaa vaikka muille jakaa, Katatonia vaipui johonkin karismaattomuuden ja innottomuuden syvyyksiin. Tämähän saattaisi toimia, jos kyse olisi melankolisesta lakonisuudesta, mutta nyt Katatonia oli yksinkertaisesti vain tylsähkö.
Aki: Vaikka tässä tulikin mainittua ennen kaikkea festarin huiput ja lievät pettymykset, on silti ihan erikseen vielä kerran ylistettävä Ankea Festivalin kattausta ja kulttuuritekoja, kun tapahtuma toi monta esiintyjää Suomeen ensimmäistä kertaa. Kaiken kokemani ja näkemäni perusteella myös esimerkiksi Rioghan, Vermilia, Oranssi Pazuzu, Circle ja Kælan Mikla vetivät tapahtumassa komeat keikat isoille ja innostuneille yleisöille, mikä on signaali festarista, jolle on todellakin ollut tilausta. Toinen mittari voisi olla vaikkapa se, että tapasin festareilla paljon kavereita ja tuttuja, joita en ole viime vuosina enää festareilla juuri nähnyt. Jotkin tapahtumat ovat vieraannuttaneet yleisöään, Ankea taas tarjoaa juuri sitä mitä tietty kohderyhmä haluaa ja tekee tämän äärimmäisen rohkeasti ja esimerkillisesti.
Tomi: Ankea Festival oli ensimmäistä kertaa järjestetyksi melkein täydellinen suoritus – jos ei niitä kahvijonoja oteta lukuun. Aluetta siistittiin koko festarin ajan ahkerasti ja pieninkin maahan eksynyt paperimytty kerättiin nopeasti pois. Tästä toiminnasta myös iso kiitos.
Yleisöä oli ilahduttavasti joka ikä- ja sukupuoliryhmästä, mikä lupaa hyvää jatkuvuutta tulevia vuosia ajatellen. Suosittelen vahvasti että jokainen joka tämän jutun lukee, ostaa välittömästi lipun ensi kesän Ankeaan, niin pääsee kokemaan ilon tunteita itse.
Teksti: Aki Nuopponen ja Tomi Behm
Kuvat: Jaana Martinkauppi ja Sonja Behm
