Live: Clutch, Kamchatka, Supertzar – Nosturi, Helsinki, 30.11.2011

08.12.2011

Teksti ja kuvat: Vilho Rajala

Marraskuinen keskiviikko ja Nosturissa täyslaidallinen rockia. Clutch on amerikkalainen pitkän linjan bändi, jonka soundi on liikkunut jossakin hard rockin, stonerin ja bluesin välimaastossa. Viimeisimmällä Strange Cousins from the West -levyllä (2009) bändi heilui siellä bluesimmalla laidalla.

Ennen illan pääaktia oli kuitenkin luvassa kaksi kiinnostavaa lämppäriä. Supertzar on helsinkiläis-rovaniemeläinen bändi, jonka ilmaisua tällainen ummikko ei osaa määritellä muuten kuin sanaparilla stoner rock. En ole tällaisen kaman parissa ihan kotikentälläni, mutta tästä tuli kyllä hemmetisti mieleen ennen kaikkea Kyuss, eikä vähiten laulaja Villen johngarciamaisen soundin takia.

Bändi soitti enimmäkseen shuffle-tahtisia biisejään kulmikkaasti ja raskaasti jyskyttäen. Meininki sai väistämättä pään takomaan ja peukun kääntymään ylöspäin, mutta bändi pystyy taatusti kiristämään ruuvia vielä muutaman kierroksen. Tämä oli kuulemma viimeinen keikka tällä kokoonpanolla, joten kenties uudet jäsenet tuovat Supertzariin uutta ruutia.

Jos Supertzar luotti höyryjyrämäiseen mäiskeeseen, ruotsalainen Kamchatka tarjoili pehmeästi keinahtelevaa bluesrockia. Bändi oli minulle aiemmin täysin tuntematon, mutta keikka oli tavattoman sympaattinen! Aiemminkin Clutchin kanssa kiertänyt yhtye oli selvästi suomalaisyleisölle tuttu, sen verran haltioituneen vastaanoton se sai.

Suunnattomilla soittotaidoilla paiskattu trio ei eksynyt kovin raskaille seuduille missään vaiheessa, mutta tämä ”puute” korvattiin huikealla blues-fiiliksellä, kunnon sooloilla ja mainioilla riffeillä. Laulajakitaristi Thomas Andersson ja laulajabasisti Roger Öjersson tukivat hienosti toisiaan ja rumpali Tobias Strandvik tarjosi halki koko keikan ällistyttävän kevyttä, helppoa ja ilmavaa groovea. Jotkut vain yksinkertaisesti osaavat.

Sitten oli pääbändin vuoro. Clutch ei ole mikään median parrasvaloissa paistattelija, vaan on kerännyt yleisönsä lähinnä ahkeralla keikkailulla. Vahvasti jaminmakuista rockia paiskova nelikko on livenä ryhmä ukonrähjiä, joista ei päällepäin uskoisi, että bändi rouhii parhaimmillaan taianomaisia riffejä ilmoille.

Laulaja Neil Fallon aloitti keikan pelkästään laulamalla. Triopohjainen soitanta on kaikessa yksinkertaisuudessaan ihanteellinen ratkaisu silloin, kun homma perustuu riffeihin. Kuten kaverini kanssa menomatkalla totesimme, ei hyvään rockbiisiin tarvita muuta kuin pari hyvää riffiä, jotka soitetaan hyvin. Siinä se.

Rumpali Jean-Paul Gasterin soittotyyliä ei usko todeksi ennen kuin näkee. Soitto näyttää siltä kuin mies harventaisi vesurilla vesakkoa, mutta jostakin sormenpäistään hän loihtii lopputulokseen hämmentävän määrän tekniikkaa, groovea ja finessejä. Gaster äityi jopa rumpusooloilemaan.

Muutaman biisin jälkeen Fallon kaappasi kitaran syliinsä ja kaiveli siitä maukasta, paksua slidesoundia. Jo Kamchatkan keikalla viimeisessä biisissä koskettimissa nähty Per Wiberg ilmaantui täydentämään myös Clutchia. Tyylikkäitä fiiliskoristeita triopohjaiseen peruspoljentoon.

Clutchilla on laaja tuotanto, joten settilistoissa ei hirveästi huteja kuulla, vaikka se vaihtuukin joka ilta. Parhaimmillaan bändi ikään kuin kiteyttää kaiken sen, mikä rockissa on hyvää. Ainoa heikkous on ilmaisun kapeus. Aina kun huippuriffiä seuraa vähän heikompi riffi, meininki on vaarassa käydä tylsäksi.

Joka tapauksessa mainio keskiviikko-ilta. Henkilökohtaisella tasolla Kamchatkan sympaattisuus teki kenties voimakkaimman vaikutuksen, mutta makuasioitahan nämä ovat.

Lisää luettavaa