#113 pääarvio: Behemoth – The Satanist

Kuva: Maciej Boryna

Behemoth
The Satanist
Nuclear Blast
4_5_kirvesta

Puolalaisen Behemothin kymmenes on levy, jollaista en totta puhuen uskonut koskaan kuulevani, kun tieto bändin keulahahmon, kitaristi-laulaja Nergalin leukemiasta saavutti median tietoisuuden syksyllä 2010.

Behemoth on kasvanut sitten edellisen studioalbuminsa Evangelionin (2009) vakuuttavammaksi ja tehokkaammaksi kaikilla osa-alueilla ja tekee uusimmalla levyllään juuri sen, mitä bändi tuntuu hakeneen koko 2000-luvun. Voitettuaan taistelun syöpää vastaan Nergal bändikavereineen palaa vahvempana kuin koskaan.

The Satanist on nimeltään yksiselitteinen, mutta myös musiikin suoraviivaisuus ja ytimekkyys vakuuttavat selkeydellään. Turhia kikkailuja ei kuulla, vauhti on pääosin hyvinkin maltillista ja riffit yksinkertaisesti murskaavia. Merkittävin parannus on kuitenkin Nergalin julmassa ja julistavassa lauluäänessä, joka tuntuu alleviivaavan albumin jokaista sanaa.

Death metalin musiikillinen raskaus ja black metalin saatanallinen sanoma ovat käytännössä täydellisessä balanssissa. Nykyisellään bändi tuo monella tavalla mieleen Mortuus-aikakauden Mardukin, mikä ei ole todellakaan huono piirre!

Optimaaliset kolme varttia kellottava albumi on myös rakenteeltaan huippuluokan suoritus, sillä kappaleiden välinen dynamiikka pääsee levyllä täyteen kukoistukseen. Biisejä on sopivat yhdeksän, eikä mukaan mahdu yhtään hutilaukausta. Edes keskitason vetoja ei löydy, vaan mukana on – tälle bändille harvinaisesti – pelkkää priimaa. Bändi on saanut aikaiseksi melkoiset määrät kovia yksittäisiä raitoja, mutta vasta nyt käsillä on ehjä ja takuuvarmasti kestävä levykokonaisuus.

Behemothin kenties suurin kompastuskivi on ollut levyjen täyteläisyys ja liiallinen massiivisuus, mikä on tehnyt bändin musiikista väärällä tavalla raskasta. Onkin melko huvittavaa, että The Satanist lukeutuu Behemothin uran pisimpien levyjen joukkoon, vaikka on selkeästi ”helpointa kuunneltavaa”.

Behemothin musiikillisesta linjasta ja julkisuuskuvasta voidaan olla montaa mieltä, mutta The Satanistille kannattaa antaa mahdollisuus. Albumi loistaa kuin puhdas timantti tyhjänpäiväisten metallijulkaisujen joukossa. Se vaikuttaa sisällöltään niin aidolta ja omistautuneelta, että kädet nousevat väkisinkin pystyyn viimeistään päätöskappale O Father, O Satan, O Sunin viimeisten mahtipontisten sävelten kajahtaessa ilmoille.

Mykistävää menoa, kerta kaikkiaan!

Teksti: Joni Juutilainen Kuvat: Maciej Boryna