On kliseistä mutta totta sanoa, että 90-luku oli black metalin kulta-aikaa. Sitä se oli erityisesti Skandinaviassa, josta genre äärimmäisimmässä muodossa sai alkunsa. Jos Norjasta kantautui lajin primitiiviä klassikkoja, Ruotsi kunnostautui melodisempien teosten tehtailussa. Bändit, kuten Sacramentum, Unanimated, Dawn ja Vinterland takoivat kaikki kovaa materiaalia sarallaan. Joukosta timanttisimman jäljen aikakirjoihin jätti kuitenkin Strömstadissa vuonna 1989 perustettu Dissection. Yhtyeen 30 vuotta täyttävä kakkosalbumi on täydellisen ajaton klassikko, jolle voi yhä paiskata täydet pisteet.
Kuulin levyä ensikertaa 2000-luvun alussa esiteini-ikäisenä. Biisi oli Where Dead Angels Lie. Muistan ajatelleeni, miten jokin voi kuulostaa samanaikaisesta niin puhtaan raa’alta ja kauniilta. Sovitusten ja tulkinnan välinen dynamiikka oli järisyttävän hyvässä balanssissa. Nyt useita vuosia myöhemmin voin todeta nuo samat asiat. Uutuuden viehätystä ei luonnollisesti enää ole, mutta levyn vangitsevuus ei ole karissut lainkaan.
Dissection oli lajityypissään erityisen erottuva bändi, alusta loppuun. Jo sen ensidemosta The Grief Prophecy (1991) pystyi aistimaan nälkäistä luovuutta ja tyylitajua. Kaikki tämä kulminoitui yhtyeen lahjakkaaseen perustajaan ja pääasialliseen säveltäjään, Jon Nödtveidtiin. Vaikka mies oli musiikin ulkopuolella ongelmainen tapaus, säveltäjänä hän oli nero. Nödtveidtin ymmärrys melodioiden, riffien ja tunnelmien päälle oli huippuluokkaa. Lisäksi miehen ärhäkkäästi, voimallisesti ja napakasti artikuloidut vokaalit edustivat genrensä kärkeä. Storm of the Light’s Banella kaikki nämä osa-alueet ovat hioutuneet tappiin.
Metallipiireissä tunnetun kansitaiteilija Kristian Wåhlinin levylle laatima kansikuva on ikoninen. Kuvassa viikatemiehestä hevosen selässä lumisessa ja purppuraisessa vuoristomaisemassa tiimalasi kädessä on ajatonta ja kalmankalpeaa hohdokkuutta. Se on myös saumattomasti linjassa albumin myrskyisän ja kylmän kuolema-tematiikan kanssa. Vaikka levy ei ole konseptialbumi, sen draamankaari kulkee samantyylisesti. Matka uhkaavasta At the Fathomless Depthista tulisieluisen Night’s Bloodin kautta levyn loppuun asti on joka kerta yhtä vahvaa kuristusotetta. Teoksen surumielisesti päättävässä No Dreams Breed in Breathless Sleepissä on aina yhtä kaunis lopullisuuden tuntu.
Dissection on itselleni yksi harvoja bändejä, jonka tuotannosta en pysty nimeämään yhtäkään huonoa biisiä. Se teki urallaan kolme eri tavalla täydellistä kokopitkää. Storm of the Light’s Bane oli silti se levy, jolla yhtyeen aistit olivat herkimmillään ja luovuus lakipisteessään.
Yhtyeen matka päättyi vuonna 2006, jolloin Nödtveidt ampui itsensä kuoliaaksi. Jossiteltavaa jää, olisiko bändillä ollut vielä annettavaa.