Espanjalaisnelikko on pysynyt thrashin divarisarjassa pitkään. Eikä kuningasliigaan ole välttämättä asiaa vieläkään, vai onko?
Vatkaaminen rankemman thrashäämisen ja speedmetallisen hevailun välillä on ollut mielestäni yksi bändin kompastuskivistä. Sama kivi on yhä olemassa, mutta nyt pienempänä arvostelijan kengässä. Semimelodiset pre-chorukset ja kertsit eivät ole ominta aluettani, mutta nyt yökkäysrefleksiä ei tule, vaikka levyltä löytyy jopa balladiksi laskettava veisu. Biisit kulkevat sujuvasti, ja sovitukset ovat tietystä yllätyksettömyydestä huolimatta hallussa. Mukana on rutkasti koukkuja ja tarttuvuutta.
Riffittely on rautaista, ja vaikka biisit ovat jossain määrin tusinatavaraa, jokaiseen niistä on löydetty ainakin pari pätevää kohtaa, jotka pitävät korvat höröllä. Kevyempien kappaleiden nyky-Megadeth-tyyppinen kitarointi ei juuri iske, mutta kun pistetään kunnolla thrashiksi, niin johan lähtee. Mainittu Mustainen poppoo ja Bay Area thrash yleensäkin on aika vahvasti läsnä. The Hum soi jo vähän turhankin lähellä Testamentin Disciples of the Watchia.
Kappaleet ovat hyvin rakennettuja, ja vaikka mikään niistä ei nouse ylitse muiden, riman allekaan ei jää mainittavia. Reilut 52-minuuttinen tuotos jaksaa pitää otteessaan juuri ja juuri, eli aika hilkulla mennään.
Niin, se kuningasliigaan pääsy. Angelus Apatrida yltää kuudennella kokopitkällään kyllä karsintoihin, mutta sen pidemmälle ei vieläkään. Divarin kärjessä se on kuitenkin.