”Kiinnostaisiko kokeilla vaihtoehtoa? Meillä olisi tuolla pikakassoja.” Tällaisiin kommentteihin saattoi aikoinaan törmätä marketin jos toisenkin uumenissa.
Pikakassat ovat sittemmin muuttuneet uudesta vaihtoehdosta uudeksi normaaliksi, mutta Infernon selailijoita mahdollisesti enemmän kiinnostava Pikakassa ei ole muuttunut uudeksi normaaliksi kahdessatoista vuodessakaan. Se on yhä vaihtoehto – ja ehkä hyvä niin. Vai olisiko maailma parempi paikka jos Pikakassa olisi planeetan suurin bändi? Mene ja tiedä.
Mutta niin, vuonna 2014 sattui käymään sillä tavalla, että internetiin löysi tiensä – enemmän tai vielä vähän enemmän kostean iltaman seurauksena – Pikakassan ensimmäinen julkaisu. Siis Ensimmäinen julkaisu. Railakkaalla asialla olivat metallista punk/hardcorea soittavan Ratface-yhtyeen kaksikko Respektor (huuto) ja Spider (kitara ja muut vimpaimet).
Hengästyttävä 18-minuuttinen paketti sisälsi primitiivistä ja spontaania, sanoituksiltaan someajoille paskaista persettä näyttävää materiaalia. Reilun parinkymmenen biisirykäisyn mittaisella musiikillisella interraililla kaksikko käväisi niin vanhakantaisen death metalin, grindin kuin punk/hc:n maisemissa.
(Sittemmin julkaisuja on ilmestynyt vino pino, mutta kuten sanottua, Pikakassasta ei ole vieläkään tullut salonkikelpoista. Kutsuja Linnan juhliin ei siis välttämättä ole luvassa jatkossakaan.)
Vaikka ennustamattomuus kuuluu taiteeseen, Respektorin ja Spiderin siloittelematon tykitys oli jo horjuvilla ensiaskeleilla sitä luokkaa, että underground-pöhinän ja kulttimaineen syntyminen oli vain ajan kysymys.
Ja johtihan se sitten myös esiintymisiin. Nimittäin jos kansa – tai no, ainakin osa kansasta – haluaa tai jopa pakottaa, niin totta kai Pikakassa vastaa huutoon. Ihan vaikka vittuillessaan. Ja ehkä myös kännissä ja läpällä.
Lauantaina 18. huhtikuuta huutoon vastattiin Lohjalla. Neljä Pub & Live -anniskeluravintolassa nimittäin järjestettiin Ojamon pullo & pallo ry:n toimesta Ojamosh 2 -minifestari. Torstaina käynnistynyt kymmenen bändin tapahtuma huipentui Pikakassan keikkaan lauantai-illan jo pimentyessä.
Pikakassa olikin monin tavoin osuva illan viimeisten nopeiden tarjoaja. Herra Respektor on nimittäin paljasjalkainen lohjalainen, vaikka armoitetun huutajan tie onkin myöhemmin vienyt muun muassa Tampereelle ja pääkaupunkiseudulle. Ja toiseksi: kuka perkele haluaisi ylipäänsä nousta lauteille Pikakassan hulvattoman rymistelyn jälkeen?
Kello 23 alkoi luvatusti tapahtua. Tai no, vähän yli, sillä Respektor oli vielä pihalla savuilla kultapöksyisen Spiderin jo viritellessä keihäitään hyökkäyskuntoon. Blastbeatia ja sille päälle sattuessaan muitakin komppeja sekä bassoraitoja sylkevä taustanauha kiukutteli hieman, mutta sitten mentiinkin jo kovaa.
Ja millainen Pikakassa sitten oli? Voisi varmaan sanoa, että ihan sitä ihteään. Spider tykitteli kieron aggressiivisia riffiryppäitä ja Respektor karjui omintakeisella ”ei kertsejä, ei säkeistöjä, ei taimia” -tyylillä. Kappaleet olivat luonnollisesti sen verran lyhyitä purkauksia, että muutaman sekunnin keskittymiseen kykenevät someajan ihmelapsetkin saattoivat nauttia keikasta täysin rinnoin.
Respektorin aivoitukset – sanoitukset – ovat tutusti oma lukunsa. Mikään aihealue ei ole pyhä tai epäpyhä, ja tarinat sinkoilevat hallitsemattomasti sinne ja tänne. Joskus tapetaan kaikki omat frendit, joskus ollaan kehitysvammaisia, joskus käydään punttisalilla (huomatkaa Puhelinkoppi-viittaus!) ja joskus ollaan ihan vaan sekaisin. Tai avaruudessa: ”Et sä saatanan kosmonautti oo huomannu et me ollaan jo avaruudessa – minne vittuun sä oot menossa? Missä sä luulet että tää saatanan pallo on?”
Välispiikit liikkuivat ehkä ”tavallistakin” Kassa-keikkaa laajemmalla skaalalla, Lohjalla kun oltiin. Rosoisen rymistelyn tiimellyksessä selvisi kaikenlaisia oleellisia asioita: esimerkiksi se, missä päiväkodissa solisti ja osa yleisön edustajista oli aikoinaan käynyt. Lavalla vieraili myös viisikymppisiä – ihan omiaan – juhlinut Respektorin vanha kaveri, joka lauloi myös pätkän Deicideä. Koska miksipä ei.
Välillä estradin suunnalta tarjoiltiin yleisölle olutta tai henkilöitä vieläkin väkevämpiä, toisinaan porukan keskeltä puolestaan ojentui käsi, tarjoten solistille nuuskaa. Kelpasi. Oheisohjelmaan kuului myös se, että eräässä kohdassa Respektor ja Spider vetäytyivät lavan takaosassa olleen pöydän ääreen virkistys- ja juomatauolle. Se tuli tarpeeseen.
Vaikuttaako kunnon hörhöilyltä? Totta kai se oli kunnon hörhöilyä. Mutta oli se myös ennustamatonta, epäkorrektia, spontaania, välitöntä – ja perkeleen viihdyttävää ja hyväntuulista, ihan koko 45 minuutin kestonsa ajan. Ja hei: ”Tää on vaan mun mielipide. Ja tässä livearvostelussani saattaa olla virheitä!”
Mutta vielä, ennen kuin lähdetään raketilla lopullisesti vittuun, palataan lyhyesti illan aiempien vaiheiden tiimellykseen. Ensimmäisenä esiintynyt paikallinen The Enchained keräsi estradin eteen sankan joukon diggareita, ja miksi ei olisi kerännyt, sillä bändin punkia ja hardcorea miksannut touhu oli vakuuttavaa niin soiton, laulun kuin sävellysten osalta. Pitääkin tutustua orkesteriin tarkemmin.
Helsinkiläinen Tarkkis soitti melodista punkrockia vanhan liiton hengessä. Homma oli selvästi hallussa. Joensuulainen Ohjus taas rykäisi vanhan liiton nopeaa hardcorea erittäin autenttisesti. D-biitti ja muut kompit jylläsivät ja kantaaottavat biisit vetivät nekkuun toinen toisensa jälkeen. Huomattavan kaoottinen veto!
Niin ja kiitokset vielä Ojamon pullolle & pallolle. Hieno iltama. Näitä lisää.
Teksti ja kuvat: Timo Isoaho
