Tässäpä lause, jota en odottanut käyttäväni: Tesseractin uusin on kiistämättä kova.
Tämä brittiläisen djent-liikkeen ylijohtaja on niitä bändejä, joita en yleensä jaksa ymmärtää kovin syvällisesti. Teknisesti täydellistä, sounditeknisesti vielä täydellisempää soitinten kanssa onanointia, jossa ei ole kerta kaikkiaan mitään vikaa – eikä minkäänlaista sielua.
Mutta! Sonder on eri juttu! Näissä biiseissä on enemmän draivia, enemmän fiilistä, enemmän ihan puhdasta aggressiivisuutta, enemmän todellista tunnelmaa. Teknisestä suorittamisesta tai konseptuaalisesti monimutkaisesta otteesta säveltämiseen ei silti menetetä mitään. Jos useampi djent-bändi kuulostaisi tältä, tai jos useammalla niistä olisi edes vähän sydäntä musiikkinsa ytimessä, pitäisin koko genreä paljon tervetulleempana lisänä raskaan musiikin kirjoon.
Suvantoja ja päämäärätöntä taiturointia löytyy edelleen vähän turhan paljon lukeakseni levyn edes alkuvuoden suosikkeihini. Silti vaikkapa sähköisen hienovarainen Juno ja aidosti vihainen King menevät kyllä suosikkibiiseihini.
Soundimaailmanörteille tiedoksi, että levyn tupla-cd-luksuspainos sisältää 3d-äänitetyn eli binauraalisen version koko paketista. Jos joku bändi pystyy perustelemaan moisen äänielämyksen tarpeen, niin Tesseract.