Jenkkinelikon pitkä ura ja tinkimätön asenne herättävät kunnioitusta. Musiikki on pysynyt tiukasti omanlaisenaan, ja herroja voikin pitää metalcoren ja erityisesti mathcoren edelläkävijöinä. Itselleni Convergen raivoava kulmikkuus ei ole koskaan erityisesti kolahtanut, ja eripura näyttää jatkuvan: yhdeksäs levynsä on edelleen aika pala purtavaksi.
Alkuaikojen raa’an ja nykivän hardcoren liitos metallin kanssa on rakoillut jo pitkään, ja nyt näkisin, että pesäeroa on tullut lisää. Raja-aidat on potkittu huolella kumoon, ja tutun hysteerisen mathcorenkin osuus on huomattavasti pienentynyt. Lisätilaa taas on saanut noise rock ja jopa shoegazing. Vain muutamasta kohtaa löytyy metalliriffeiksi laskettavaa toimintaa. Tosin silloin, kun niitä löytyy, jälki kuulostaa hyvältä tuoden High on Firen jossain määrin mieleen. Toinen tuttavuus huhuilee kappaleessa Trigger: bassovetoinen rytmikikkailu nostaa mieleen ihanan Nomeansnon. Kylläpä sitä bändiä onkin ikävä.
Tässä kun ynnää plussia ja miinuksia, niin tarjolla on makuuni liikaa ylhäältä kirkuvia kitaroita ja toisaalta myös angstia. Onneksi tilannetta korjaamaan löytyy kiukkua. Solisti Jacob Bannon ei päästä itseään helpolla, eikä kyllä muitakaan. Sanoituksissa saavat kyytiä muun muassa poliisiväkivalta, ahneet vallanpitäjät ja muut opportunistit. Se on oikein.
The Dusk in Us ei tee hyvistä puolistaan huolimatta meistä vieläkään kovin läheisiä. Tiukemman linjan metallipäille levyllä ei välttämättä olekaan juuri mitään annettavaa.