Voiko Mokomasta sanoa jotain, mitä ei ole vielä sanottu? Tuskin, mutta tämähän tarkoittaa ainoastaan, että pitkän uran tehnyt yhtye on onnistunut herättämään monenlaisia mielipiteitä, ja tuskin on olemassa montakaan kuulijaa, jotka suhtautuvat Mokomaan pelkästään neutraalisti.
Itselleni merkittävin Mokoma-levy on edelleen Tämän maailman ruhtinaan hovi (2004), jolla bändi tuntui oivaltaneen, kuinka tiukka thrash metal ja suomalaisesta rockperinteestä kumpuavat melodiat naitetaan yhteen. Tämän jälkeen Mokoma ei ole kyennyt luomaan täydellistä levykokonaisuutta, mutta veitsen lailla viiltäviä irtohittejä on tipahdellut senkin edestä.
Odotukset Hengen pitimiä kohtaan eivät olleet huipussaan, mutta yhtye ilahduttaa monipuolisella ja terveellä tapaa uskaliaalla kokonaisuudella. Yksittäisistä kappaleista esiintyvät edukseen avaus Tienraivaaja, Mokoman 120 päivää -albumin (2001) suuntaan kurkotteleva Salaisuus, hyvin perinteinen Mokoma-raita Lahja sekä riffinsä mustasta metallista ammentava Kesytä perkeleet. Nämäkin vedot puhuvat kuitenkin ehdottomasti kokonaisuuden ehdoilla. Ainoaksi selkeästi heikoksi hetkeksi nousee Kepeät mullat, jonka kertosäe on ärsyttävyydessään aivan omaa luokkaansa.
Mokoma on löytänyt aitauksensa jo vuosia sitten, mutta tällä kertaa sen sisältä tuntuu löytyvän erityisen paljon liikkumatilaa. Vaikea arvioida, syntyykö levystä minkään sortin Mokoma-klassikkoa, mutta juuri tässä ajassa tämä on parasta, mitä ryhmällä on tarjota. Ja sehän riittää.