Kissin’ Dynamite kuuluttaa palanneensa pamauksella, onhan ryhmän edellisestä levystä peräti reilut kaksi vuotta. Not the End of the Road -albumi ei ollut yhtään hassumpi suoritus, mutta nyt pommista palaa lanka liian aikaisin.
Saksalaisten kahdeksas täyspitkä on tuttuun tapaan kliseiden kyllästämää hevi- hard rockia, ja tällä kertaa kovin kertakäyttöistä sellaista. Jopa biisien nimet ovat vaivaannuttavia. The Best Is Yet to Come, I Do It My Way, More Is More? Ihan oikeasti?
Kahdestatoista raidasta jäävät parhaiten mieleen Bon Jovia ja Bryan Adamsia apinoivat kappaleet, eivätkä nekään erityisen positiivisessa mielessä. Talk boxin käyttäminen vuonna 2024 pitäisi sallia vain ensinnä mainitulle.
Soitto- ja laulupuolella bändi taitaa hommansa, joskin solistin maneerit meinaavat käydä ajoittain hermoille. Varsinainen ongelma on sävellyksissä, joiden suhteen on otettu iso harppaus taaksepäin. Jopa selkeiksi radiobiiseiksi kaavaillut raidat jäävät piippuun. Kappaleet ovat liian heppoisia ja moneen kertaan kuultuja, jotta niillä erottuisi massasta. Sen sekaan on tässä genressä mahdottoman helppo hukkua.