Jäähyväisiksi ”pelkkä” hevilevy – Arviossa Judas Priestin Redeemer of Souls

Judas Priest
Redeemer of Souls

Sony
3_kirvesta

Kyllä tässä jäähyväiset kuuluvat, aika selkeästi. Heavy metalia suitsutetaan ja lähtemisestä lauletaan. Tuskin Priest onkaan ollut aiemmin yhtä lähellä Manowaria: meno on joltisenkin perusmallista hevijytkyä ja teemoissa on harvinaisen paljon miekkoja, valhallaa ja kunnian kukkuloita. Vain lohikäärmeet puuttuvat.

Nahkaisen brittimetallin airut on 17. levyllään oma itsensä, vaikka K.K. Downingia ei enää mukana kuullakaan. Korvaajansa, puolta nuorempi Ritchie Faulkner hoitaa tonttinsa kelvosti, joskin se legendaarinen kahden kitaran ilotulitus jää uupumaan.

Riffeissä ei kehitellä kauhean rohkeita temppuja, ja suoraviivaisen jähmeästi moukaroiva meno tuntuu olevan sukua Ram It Downille (1988). Yllättäen touhusta tulevat mieleen myös genretoveri Saxonin tekemiset. Yhtye suuntaa pätevästi myös slovarilinjalle, ja liki akustinen päätösraita Beginning of the End on levyn parhaimmistoa.

Kuuden vuoden takainen edeltäjä Nostradamus oli hämmentävä spektaakkeli, ja on sinällään erittäin ok, että yhtye tekee ”pelkän” hevilevyn. Tietyllä tavalla tuntuu silti, että bändin korjausliike on lähinnä pastissia siitä, mitä se on tehnyt ennen. Biisien valinnassa olisi ainakin kaivattu kovakouraisempaa jyrytystä: ylipitkällä levyllä on tyhjänpäiväisiä raitoja useampikin, kun taas deluxe-version bonuksissa olisi vahvaa albumimateriaalia.

Mikäli Redeemer of Souls jää 45-vuotiaan yhtyeen joutsenlauluksi, bändi jättää jäähyväiset ihan kunniakkaasti, vaikka lätkytys hetkittäin vähän valjulta tuntuukin. Ainakin 62-vuotias metallijumala Rob Halford saa olla tyytyväinen suoritukseensa, miehen komento kun kajahtaa edelleen palavasti.