Kun kuulin Meshuggahia ensi kerran Tampereen Tulliklubilla heinäkuussa 1994, huuli oli niin sanotusti pyöreänä. Tuolloin yhtyeen ulosanti ei ollut aivan niin kiharaista mind fuck -osastoa kuin sittemmin, mutta bändi teki selvästikin jotakin äärimmäisen poikkeavaa. Äimistys oli valtava.
Elokuussa 2016 hämmästyttää, että Meshuggah on globaalisti arvostettu yhtye ja tekee edelleen äärimmäisen tinkimätöntä ja totaalisen omaehtoista musiikkia. Se kummeksuttaa vieläkin enemmän, että uraauurtava, taitava, valtavalla näkemyksellä ja kunnianhimolla varustettu yhtye on jumissa oman musertavan koukeroisuutensa kanssa. Tai sitten en vain ymmärrä.
Yritetty kyllä on: kuuntelin levyä liki kolmen viikon ajan yhä uudelleen, eri tilanteissa, yrittäen päästä sen kanssa sinuiksi. Otin yhtyeen katalogin referenssiksi pyrkien tunkeutumaan uutukaiseen historian kautta. Muutamissa kohdin tuntui, että umpisolmu voisi aueta. Purkautuisiko mysteeri MonstroCityn mörssäysriffin ja ”kertsin” avulla, vai kenties rivakan Clockworksin grooven kautta? Eipä oikein: nämäkin hetket löysäävät solmua vain hetkeksi, ennen kuin se puristuu taas kasaan.
Violent Sleep of Reason on kyllä äärimmäisen vakuuttava levy. Se on raskas, kiharainen, omaehtoinen ja informaatiota pursuava teos, joka saa matikkadjentin professuurin suorittaneet fanaatikot räjähtämään hekumasta. Mutta tämä ei riitä syyksi luonnehtia levyä erityisen loistokkaaksi, etenkin kun yhtye tuntuu toisintavan liki 20 vuoden takaista Chaosphere-ilmaisua.
Mutta ei kai Meshuggahia – yhtä metallin pyhää lehmää – voi arvostella? Tavallaan ei, ainakaan perusnormien mukaisesti. Levy on ällistyttävä teos, mutta kokonaisuutena niin raskasta ja puuduttavaa kuunneltavaa, että lopputulema on vain ok. Mistään ei riehaannu, lähinnä vain kihelmöi se, mistä oikein saisi kiinni, jotta vihdoin lähtisi.
Keskitempolla alusta loppuun etenevä levy musertaa alleen. Siitä puuttuu kaikki se variaatio ja dynamiikka, jota edeltäjä Koloss (2012) tarjosi. Siinä on vain häiveitä ObZenin (2008) jonkinasteisesta tarttuvuudesta tai Catch Thirtythreen (2005) yliampuvasta kokonaiskonseptista. Yhtye taantuu toisintamaan uransa tylppäkärkisintä ja monotonisinta vaihetta, mikä on harmi. Edellinen julkaistu studiotuotos, kolme vuotta sitten ilmestynyt Pitch Black -biisi kun todistaa, että muuhunkin olisi rahkeita.
Meshuggah keskittyy murjomaan. Niin kuuloelimiä kuin tajuntaakin. Näin tehdessään se käpertyy entistä syvemmälle itseensä kehitellen variaatioita historialleen tyypillisistä lähes melodiattomista riffeistä, sävyttömästä ärjynnästä, tieteellisistä rytmeistä ja sekopäisesti sattumanvaraisilta vaikuttavia nuotteja tiputtelevista sooloista.
Yhtye on toki kappaletasolla virtuoosimainen ja kekseliäs, mutta jo läpikotaisin tutuksi tulleella tavallaan. Meno on yksittäisinä biiseinä kiintoisaa, mutta kun samaa mättöä tulee tajuntaan tunti, mikä tahansa jenkka tai polska olisi poikaa.
Outoa, että näin kiehtova ja upea levy on loppujen lopuksi puuduttava. Ehkä se aukeaa sadannella kuuntelulla – jos kuuntelijan veto riittää.