Ensi vuonna kolmevitosiaan viettävän Therionin taival on ollut kehittymisen ja kompastumisen täyteinen, harppauksia ja taantumista.
Esikoisdemo Paroxysmal Holocaust (1989) sisälsi vielä silkkaa death metalia. Jo tuolta Dismemberin Matti Kärjen örisemältä kolmen biisin nauhalta saattoi kuitenkin kuulla, ettei kyseessä ole mikä tahansa tusinakuolo-orkesteri. Kappaleet olivat kunnianhimoisia ja näkemyksellisiä.
Therionin johtohahmo ja visionääri, ensidemon jälkeen mikrofoniin tarttunut kitaristi Christofer Johnsson oli antamassa äärimetallikentälle jotain ainutlaatuista. Kuolo-osasto alkoi jäädä taka-alalle, kunnes lopulta haihtui pois kuin usvalautta auringon edestä. Väkevän vision ajama Johnsson piiskasi yhtyettään yhä suurellisempiin suorituksiin, aina vain uusille tasoille. Viimeistään Lepaca Kliffoth (1995) osoitti, ettei tämä bändi tyydy tavanomaiseen. Orkestraatiot, klassiset laulut, kuorot ja itämaiset melodiat alkoivat olla enemmän sääntö kuin poikkeus.
Therionin eteneminen oli melkoista voittokulkua, pieniä notkahduksia lukuun ottamatta. Monet luulivat, ettei Christofer Johnsson voisi kyykätä pahemmin kuin Sitra Ahralla (2010), mutta väärässä olivat. Kolmeen ”näytökseen” jaettu Beloved Antichrist (2018) oli paitsi liian pitkä myös aivan tolkuttoman tylsä kokonaisuus. Mammuttitauti lähes tappoi Johnssonin yhtyeen, mutta onneksemme pedossa pihisi vielä henki.
Therion-kippari veti flopanneesta hevioopperastaan oikeat johtopäätökset ja teki hyvän ratkaisun palatessaan Leviathanilla (2021) perusasioiden äärelle. Mainitun jatko-osa jatkaa varmalla linjalla, eli Therion-fanit saavat mitä haluavat.
Bändi tekee nyt sitä missä se on paras: eeppisesti hardrockaavaa oopperaheviä. Leviathan-ajan Therion pelaa Vovinista (1998) Gothic Kabbalahiin (2007) ulottuvan ajan tunnelmilla.
Uhmakkaasti ja rennontanakasti etenevä Aeon of Maat avaa levyn ryhdikkäästi ja himmailematta. Klassiset laulut ja hevirevittelyt ovat välittömästi vauhdissa, ja röyhkeitä kitarasooloja puskee sieltä täältä – buutsia monitorille ja menoksi! Joka kuuntelulla kasvava Litany of the Fallen jatkaa hommaa ja lämpö tulvii sydämeen: ihanaa, että Therion on palannut!
Vaikka linjanmuutoksia ei kuulla, kakkonen puraisee ykköstä napakammin, ja nyt Johnsson ja kumppanit ovat saaneet puristettua myös muutaman timantin. Edellä mainittu Litany of the Fallen lumoaa kertakaikkisen iskevällä kertosäkeellään. Sitä seuraava Alchemy of the Soul on Therion-täysosuma parhaasta päästä: hidas ja kaunis tunnelmointi räjähtää päätänytkyttävään hittikertsiin. Massiivisen uljas Pazuzu voisi olla hyvin vaikkapa Deggialin (2000) namupala.
Kakkos-Leviathanillakin on pienet tyhjäkäyntinsä, eikä jokainen kappale ole puhtainta kultaa. Tosin mainittujen ässäbiisien tai vaikkapa reippaasti kulkevan Midnight Starin rinnalla kalpenee moni kovempikin veto. Levy on tuttua ja turvallista Johnssonia, ja näin on hyvä.
Leviathan II sisältää runsaasti erilaisia tasoja, instrumentteja ja kuoro-osuuksia. Silti se ei ole missään nimessä haastavaa kuunneltavaa, vaan perinteisen heavyn perustalle rakennettua ajatonta metallia. Mahtipontisuus ei aina vaadi kaverikseen täyteen ahdettua ja ”epäluonnollista” äänimaailmaa. Osa albumin viehätystä on nimenomaan orgaanisen kuuloinen, jopa yllättävän rento soundi, joka takaa sen, että isokin musiikki hengittää
Jokainen uusi Therion-levy on todellakin sekä uhka että mahdollisuus. Koskaan ei uskalla arvella etukäteen, onko tulossa huti vai napakymppi. Johnsson on arvaamaton ja epätasainen kapellimestari, mutta onnistuessaan hän saa aikaan jalometallia kuin tarujen alkemisti konsanaan.
Yhdentoista kappaleen Leviathan II pitää Therionin musiikin oikeilla urilla. Myös vaihtoehtoisesta historiantulkinnasta sekä raja- ja salatiedon syövereistä pulppuavat teemat ovat läsnä. Kaikki on kuten kuuluukin. Kolmas Leviathan on tiettävästi tulossa. Sitä uskaltanee odottaa jopa luottavaisin mielin.