Viiden vuoden äänityspaussi on tehnyt virginialaisveijareille hyvää. Bändin kymmenen vuotta sitten julkaistu Art of Partying Hard iski allekirjoittanutta päähän moukarin lailla, mutta sitä seuranneet tuotokset tuntuivat vain hennoilta huitaisuilta. Kuudennella kokopitkällään bändi on palannut crossover thrashin taikinajuureen, ja nyt pätkitään taas päin näköä vanhaan hyvään malliin.
Toisen kitaristin myötä viisikoksi kasvanut rymyryhmä jatkaa yhä vahvemmin S.O.D:n, D.R.I:n ja Nuclear Assaultin jalanjäljissä. Biisit ovat tiukkaan puristettuja, ja turhaa kierrätystä tai venyttämistä ei harrasteta. Siinä missä homma meni edeltävillä levyillä välillä vähän bulkkiriffittelyn puolelle, nyt sävelkynä on ollut terävänä
Yleistempo on sopivan hätäinen, ja moshpartit osuvat juuri oikeisiin saumoihin. Soitanta on napakkaa mutta rennonkuuloista. Erityisesti huomio kiinnittyy Phil Landin tiukkaan bassogrooveen. Mies soittaa kitaraa Iron Reaganissä ja Cannabis Corpsessa, eli ehkä sieltä on jäänyt jekkua ranteeseen.
Soundimaailma on jäänyt vähän vaisuksi, pienenpieni diskanttilisä tarvittavan edgen ja hyökkäävyyden saamiseksi jää uupumaan. Osasyynä tähän voi olla, että levy on äänitetty suurilta osin jätkien treenikämpillä. Toisaalta huomio keskittyy nyt biiseihin, eivätkä ylituotetut soundit pääse huijaamaan kuulijaa.
Kaikki 14 biisiä eivät ole luonnollisestikaan ihan timanttia, mutta Slime and Punisment kiilaa siltikin kärkisijoille vuoden thrashlevyjen joukossa.