Muhammed Mêlki on puurtanut visionsa parissa itsekseen jo yli kymmenen vuoden ja kolmen albumin verran, mikä on kunnioitettavaa. Eikä niinkään maestron työskentelymetodin vaan puhtaasti sisällön takia. Musiikkinsa kun on omalaatuisuudessaan kiehtovaa.
Mihinkään selkeään lokeroon kappaleet eivät väkisin survomatta istu. Pohjavireenä on kuultavissa Opethin alkuaikojen melankolista doomailua, mutta örinälaulu ja usein käytetty rivakampi tempo blastauksineen ja riffeineen ovat silkkaa death metalia. Ja kun kappaleisiin vielä ympätään osioita, joissa tapahtuu monella tasolla paljon, voidaan puhua progressiivisuudesta.
Muutamalla kuuntelulla albumi vaikuttaa kaoottiselta, mutta yksinkertaisempien herkistelykohtien kautta sen musiikki ja sitä myötä kokonaisuus alkaa pikkuhiljaa avautua. Tässä auttaa sekin, että seitsemällä biisillä ja outrolla on kestoa vain 32 minuuttia, mikä on täysin oikea mitta. Sävellyksiin ja soundeihin jää kuitenkin kaipaamaan terävyyttä, ja tässä jos missä voisi olla säveltäjäkaverin, tai ainakin ulkopuolisen korvaparin, paikka.