Kolme vuotta sitten ilmestynyt Satanibator-debyytti esitteli tamperelaisyhtyeen, jossa oli valmiuksia vaikka mihin. Ja silti Sapata-levy välitti esikoisten yhteydessä usein esiintyvän tunteen, ettei tässä ole vielä läheskään kaikki. Se jätti odottamaan.
Mutta aivan tämäntyyppistä kakkoslevyä en odottanut. Siinä missä debyytti flirttaili avoimesti 70-lukulaisen hämyisen ja bluesinkatkuisen raskasrockin kanssa, uutuudella suunta käy vahvemmin kohti parin seuraavan vuosikymmenen tuomiotanhuja. Kiteyttäen No Sun to Embrace on yllättävän metallinen albumi.
Linjanmuutos, tai pikemminkin ilmeen selkeytyminen, tuotti alkuun hyvin ristiriitaisia ajatuksia. Mitä jos Sapata olisikin valinnut höyryisemmän trumpettifarkkujen tien? Minulle se toimisi todennäköisesti paremmin, mutta ymmärrän ratkaisun. Niin sanottuja occult rock -bändejä piisaa, mutta nyky-Sapatan kaltaisia ryhmiä ei tule mieleen tukuttain – Candlemass-pomo Leif Edlingin aloittama Avatarium ehkä ensimmäisenä, ja sekin viittoo enemmän perinnedoomin suuntaan.
Sapatan aamutähtenä loistaa yhä solisti Saara Šamane, jolla on yksinkertaisesti saatanan hyvä ja mystis-okkultistiseen raskaaseen rockiin kuin naula otsaan istuva ääni. Siinä on jotain tavattoman tuttua, mutta en saa millään päähäni, mihin tai kehen tunne viittaa. Kun naisen meno on kukkeimmillaan, tuntuu kuin hän lipuisi kaiuttimista ulos ja kietoisi kuulijan pauloihinsa aivan fyysisesti.
Koko summa ei yllä aivan samaan. Vaikka Sapata on parhaimmillaan, vaikkapa nyt levyn nimibiisillä, hurjan vakuuttava, kokonaisvaikutelma kaipaisi vielä jonkinlaisen erikoiskierteen kairautuakseen lihoihin toden teolla. Kaikesta hyvästä huolimatta levyn varrella törmää liian usein ajatukseen kuljetuista poluista. Joo, tiedän: pyörä ja sen keksiminen uudelleen, vaikeaa.
Kova on, mutta kun potentiaali on tätä luokkaa, ei voi vain tyytyä kehumaan vaan täytyy vaatia lisää. Jään edelleen odottaviin tunnelmiin. Uskon ja toivon, että täältä pesee vielä ja huolella.