Katatonia jatkaa viime levyillään tutuksi tulleella tiellä. Ja tarkoitan tällä sitä, että viimeisen kymmenen vuoden ajan sen jokainen albumi on ollut hieman edeltäjäänsä parempi. Kunnon osumaa on kuitenkin saatu vielä odottaa. Tähän asti.
Dead End Kings (2012) oli harmaa albumi 2000-luvun Katatonia-voittokulun jälkeen. The Fall of Hearts (2016) nosti ruotsalaisten osakkeiden arvoa tuuman verran, mutta tuntui yhä hieman liian rutinoituneelta suoritukselta. City Burials (2020) sen sijaan oli elektronisine kokeiluineen selvästi nälkäisempi levytys kuin kumpikaan aiemmista.
Kaksitoista albumia on suuri määrä mille tahansa yhtyeelle, eikä kaikkein vähiten Katatonialle, joka on operoinut kaikista kone- ja progemetallisista flirttailuistaan huolimatta varsin kapealla alueella. Siksi keskinkertaisen ja hyvän Katatonia-albumin välinen ero on aina ollut kiinni hiuksenhienoista mutta merkittävistä yksityiskohdista.
Sky Void of Stars vaikuttaa aluksi levyltä, jolla kuullaan niin tuttua Katatoniaa, että jälki on kuulijasta riippuen joko ”valitettavasti taas sitä samaa” tai ”onneksi taas sitä samaa”. Pian alkaa paljastua, että bändin parhaita puolia on puristettu yhteen niin tiiviisti, ettei levyn luonne olekaan niin itsestään selvä juttu.
Heti ensimmäisillä kuunteluilla alkaa kiinnittää huomiota mukavuusalueilta poistumiseen sekä melodioissa, sovituksissa että erityisesti Jonas Renksen lauluissa. Ihan kuin Renkse ja pitkäaikainen Katatonia-kumppaninsa Anders Nyström olisivat pysähtyneet näiden kappaleiden äärelle pidemmäksi aikaa kuin aiempia levyjä tehdessään.
Tämä saa Sky Void of Starsin kuulostamaan välittömältä ja pakottomalta. Joskus Katatonia on sortunut säveltämään kappaleidensa sisään kokeiluja, joihin sillä ei ole ihan täysin rahkeita. Tai sitten liiankin ”opethmaisia” kiemuraisuuksia, jotka eivät oikein keskustele muun sävellyksen kanssa. Tällaiset harhailut loistavat Sky Void of Starsilla poissaolollaan.
Albumilta löytyy paljon suoraviivaisuuden ja progressiivisuuden rajamailla tasapainoilevia riffejä, suoraan iskeviä ja pohdiskelevampia kertosäkeitä sekä hetkiä, jotka todella nostattavat tunnelmia. Pikkuhiljaa levyn laulu- ja kitaramelodioita huomaa hyräilevänsä pitkin päivää, vaikkei niitä tungeta kappaleissa väkisin päin aisteja.
Pitkin levyn kuuntelemista huomaan kuitenkin ikävöiväni kahta asiaa.
Ensinnäkin kaipaan yksityiskohtia, jotka olisivat voineet kohottaa Sky Void of Starsin lievästä tasaisuudestaan vielä monipuolisemmaksi, todelliseksi mestariteokseksi. Renkse ja Nyström ovat aina osanneet tehdä vähäeleisen oloisia mutta kiehtovia melodioita. Niissä kelpaisi viipyä pidempäänkin kuin nyt. Joskus pieni pysähtynyt monotonisuus on voimakkaampi tehokeino kuin isot kontrastit. Kaikki tietävät, että Katatonian katalogissa tässä on onnistuttu usein vaikuttavasti.
Toinen asia on akustisuus. Muutama vuosi sitten Katatonia julkaisi Sanctitude-livealbumin, jolla se versioi omia kappaleitaan akustisesti. Myös Esa Holopaisen sooloalbumin akustisemmat, ja parhaat, kappaleet kuultiin juuri Renksen tulkitsemina. Sky Void of Stars olisi hyötynyt valtavasti orgaanisemmasta sivujuonteesta.
Esimerkiksi Colossal Shade, Birds, Author, Atrium ja Absconder ovat aivan loistavia Katatonia-sävellyksiä. Itse asiassa levyltä on mahdotonta osoittaa yhtäkään huonoa tai edes keskinkertaista kappaletta. Sen juoneen olisi silti kaivannut vielä hivenen erottuvampia käänteitä vahvistamaan draaman kaarta.
Nämä ovat onneksi pieniä haikailuja sen rinnalla, että Sky Void of Stars on bändin paras albumi 16 vuoteen. Katatonia on siis yksi niistä yhtyeistä, joille maailman pysähtyminen teki vain hyvää.