Thrashistä kikkadeathin kautta progerockiksi musiikkinsa muuntanut Cynic on julkaissut levyjään harvakseltaan. Vuonna 1987 perustetusta miamilaisjengistä ei ole tänä päivänä bändissä kuin kitaristi-laulaja Paul Masvidal. Kuolopäät tuntevat hänet myös Deathin Humanin jumalaisista kakkoskitaroinneista.
Tämän päivän Cyniciä on koskettanut ikävällä tavalla se oikeakin kuolema. Ensin katosi bändin pulssi, kun rumpalilegenda Sean Reinert menehtyi viime vuonna. Kuluvana rytmiryhmä koki toisen kolauksen, kun bassollaan ihmeitä tehnyt Sean Malone lähti oman käden kautta. Musiikillisesti aktiivinen Masvidal päätti elvyttää tekeillä olevat ideat ja äänitti levyllisen uutta materiaalia neljä vuotta Cynicissä rumpaloineen Matt Lynchin kanssa.
Vänkyräisen rumpaloinnin tukema emotionaalinen progerock on ehtaa nyky-Cyniciä hyvine ja pahoine puolineen. Jo Focusilla (1993) esitelty ärsyttävä robottilaulu tunkee vieläkin iholle, ja kun Cynic-levyllä ei yhtäkkiä soikaan ihana Reinert-tyylittely, oppipoika-Lynchin sinänsä ansiokkaaseen nakutteluun on hankalaa suhtautua.