Traditionaalisen doom metalin ja hieman sitä modernimman deathin yhdisteleminen ei ole varsinaisesti mikään uusi juttu, mikä pilkahtaa usein mielessä belgialaisbändin neljättä studioalbumia kuunnellessa.
Kaksitoista vuotta toiminut Marche Funèbre ei ole enää aivan tuore tapaus, mikä heijastuu Einderlichtille tietynlaisena kypsyytenä ja varmaotteisuutena. Levy kulkee erilaisten tunnelmien läpi sujuvasti, eikä bändille tee kovinkaan tiukkaa vyöryttää ilmoille keskimitaltaan lähes kymmenminuuttisia kappaleita.
Einderlichtin ”ongelmaksi” osoittautuu lopulta kiekon tuotantopuoli, joka saa albumin kuulostamaan hieman väärällä tavalla kolkolta ja paikoin jopa tönköltä. Sävellyksistä, etenkin mainiosta nimikkokappaleesta, löytyy kuitenkin hetkittäin sen verran hyvin pontta, että homman toivoisi kuulostavan paremmin toteutetulta – vaikka eihän tällaisen musiikin parissa ole koskaan ollut kyse hifihommista.
Marche Funèbren visio My Dying Bridesta perusdoomvaikutteilla ei ole suinkaan hassumpaa kuunneltavaa, mutta on hankalaa kuvitella, että yhtyeen aivoriihestä syntyisi vielä yleisesti tunnustettu huippulevy.