Vuonna 1984 perustetun yhdysvaltalaisjyrän kuusi vuotta myöhemmin julkaistu ensiteos kuuluu kevyesti kaikkien aikojen hienoimpien debyyttialbumien joukkoon.
Albumilla on ainutlaatuinen, jopa yhtyeen mittapuulla poikkeuksellinen tunnelma. Alkuperäisen Amerikan-painoksen kansikuvan putoava enkelihahmo ja talvinen maisema kuvastavat täydellisesti sitä, miltä teos kuulostaa. Kappaleiden rullatessa vallitsee kolkko yksinäisyyden tunne.
Biisit ovat voimakkaita ja riffit teräviä, mutta kaiken rujouden keskeltä löytää myös herkkyyttä. Jokainen raita toimii yksilönä, mutta koko albumin mitalla kokemus on aivan toinen. Kappaleet tuntuvat kuuluvan yhteen poikkeuksellisen vahvasti.
Aloitusbiisin kuolemattomat ensitahdit, Curse the Skyn upeat sanoitukset ja When the Night Fallsin kylmät väreet tuova päämelodia ovat vain muutamia esimerkkejä klassikkolevyn huippuhetkistä. 44-minuuttinen sisältää myös kaksi instrumentaalia: akustisesta kitaranäppäilystä koostuva Solitude on kaikessa yksinkertaisuudessaan aivan järjettömän upea, eikä progressiivinen Funeral jää lainkaan sen jalkoihin.
Levy jäi ainoaksi suoritukseksi Gene Adamilta, joka saa tarpeettoman usein lokaa niskaansa. Vaikka yhtyeessä on sittemmin nähty paljon taitavampia kiekujia, Adamin äänessä on albumin vaatimaa koruttomuutta, joka viimeistelee teoksen lopulliseen komeuteensa.