Deep Purple ei ole vielä lopettanut loistavaa uraansa, mutta Wedge on valmiina vaatimaan valtikkaa räpyläänsä. Urku raikaa, rumpufillit ovat reippaita, basso seikkailee mureasti, kitara leiskuu innolla ja yleispoljento on reima ja sopivan härmisteleväinen, joten mikäs sitä on penätessä.
Lahkeet lepattavat ja turkiskaulukset väräjävät svengaavan pelmuamisen äärellä. Biisit ovat vallan kelvollisia, vaikkakin vähän soitannolliselle hekumoinnille alisteisia. Lievästi takakireään tapaan laulavalta Kiryk Drewinskiltä ei kajahda kuin Robert Plantilta tai Ian Gillanilta, mutta tarpeeksi hyvin ja jännittävällä ominaissoundilla kuitenkin. Trio soittaa komeasti, ja tuhnuisen pörisevä soundi sopii ukkeleiden soittoon ja musatyyliin hyvin.
Wedge tahkoaa sen verran utuista kamaa, että se tuskin pääsee räjäyttelemään isoja pankkeja. Mutta jos The Hellacoptersin tai Wolfmotherin kaltaiset retroilijat innostavat, Wedge on ehdottomasti tsekkaamisen väärti. Omaan korvaani germaanien ilmavasti svengaava jamittelu on jopa kiinnostavampaa kuin mainittujen verrokkien, suurelta osin letkeämmän ja vähemmän puskevan yleisotteen ansiosta.