Lihakoukut kiinni – arviossa High on Fire

Levyarvio julkaistu Infernossa 5/2015.

High on Fire
Luminiferous

Century Media
4_kirvesta

Näinä aikoina, joina kaiken tulee olla vaikka väkipakolla tasapainossa ja -arvoista, miehekkyyskin lienee entistä tanakammin katsojan silmässä. Perheenisä letittämässä jälkikasvunsa hiuksia on kuulemma uusin trendi – tavallaan kai miehekästä tuokin. Myös se saattaa olla, että uskaltaa näyttää lapsekkaan puolensa ja heittäytyä aikuiskuurupiilon vietäväksi ruotsalaisessa kalustetavaratalossa. Uusinta muotia tämäkin, kertoivat hiljattain uutiset.

Minä lämään peliin hieman perinteisempää mieskuvaa ja julistan, että mielestäni on erittäin miehekästä, kun ukkeli soittaa äänekästä kitaraa ja ärjyy lavalla ”läskin bodarin” kaljamaha hölskyen. Siinä hengissä säilymisen kannalta tärkeää uhoaan ilmoille karjuva alkuihminen kohtaa rockin ikiaikaiset mysteerit erinomaisella tavalla.

Näin toimii Matt Pike. Doom/stoner-yhtye Sleepin riveissä tunnetuksi tullut mies on johtanut High on Fire -nimellä polttomerkittyä voimatrioaan pian parikymmentä vuotta, ja jos jostain ei ole seitsemän studiolevyn mittaan tingitty, niin painosta. Bändin musiikki on muuntunut vuosien mittaan kenties hivenen helposti lähestyttävämmäksi, mutta raskasta se on edelleen kuin perkele. Eikä tämä massa tule soundeista tai tuotantoteknisistä ratkaisuista, vaan nimenomaan bändistä, suorittajista, itsestään.

Edellislevy De Vermis Mysteriis (2012) luikerteli allekirjoittaneen sydämeen räjäyttäen sen kappaleiksi, ja lihanpalat saivat kyytiä vielä bändin Tampereen-keikalla, joka rytkytti sedän ”kun Lemmystä aika joskus jättää, tässä on paikkaussarja” -tyyppisiin vuodatuksiin. Jälleen Converge-mies Kurt Balloun tuottama Luminiferous jatkaa siitä, mihin tuolla merkkiteoksella jäätiin. Ja vaikkei levy iske aivan samalla voimalla, kyllähän tällä miestappo viimeistellään.

Vertaus Motörheadiin ei ole suuren suuri huti. Musiikillisia yhtäläisyyksiä löytyy ja Pikekin kuulostaa ajoittain Lemmyltä, mutta mikä tärkeintä, High on Firessa on samaa tarkempaa määrittelyä kaipaamatonta perustavanlaatuisuutta kuin legendaarisessa brittitriossa: HoF yksinkertaisesti toimittaa. Ja samoin kuin Motörhead, HoF ei ole leirinuotiokamaa. Ojenna näille miehille sähkö, ja he rokkaavat.

Maapallonlaajuisiin, jopa planeettojenvälisiin, salaliittoihin sun muuhun epämääräiseen maailmanjärjestykseen lyyrisellä puolella paneutuva Luminiferous on albumi, josta saa voimaa. Se lataa vastaanottavaisen kuulijansa täyteen rasvaista testosteronia, ja on korvaparin omistajasta kiinni, mitä energiapaukullaan tekee. Jos olisin orastava murkku, menisin todennäköisesti potkimaan lyhtypylväitä. Näin keski-ikäisenä tyydyn reipasvauhtiseen ravaamiseen niiden katveessa.

On vain kaksi tapaa kokata riffejä, oikea ja väärä, ja Matt Pike kyllä taitaa kyökin salat. Useimmista levyn biiseistä löytyykin lihakoukkuriffi, johon eritoten Sabbathista ja jälkeläisistään pitävä ei voi olla tarttumatta. Rallin tai pari tiiviimpänä tämä(kin) kiekko olisi todennäköisesti entistä imevämpi, mutta hyvin riiputtaa näinkin.