Olen nakannut Purplen tuoreemmille, Bob Ezrinin kanssa äänitetyille levyille aina sen neljä kirvestä, eikä linjasta ole syytä livetä nytkään.
Uusi kitaristi Simon McBride ei ole muuttanut veteraanien soundia merkittävästi, ja hyvä niin. Jos jotain, niin vuosien varrella sävellykset ovat liikkuneet yhä rennompaan suuntaan. Kuulee selvästi, että biisit ovat kasvaneet jamittelun pohjalta syntyneistä iduista.
Etuna tässä on, että lunki tunnelma ja ilmava melodisuus saavat poikkeuksellisen hyvälle mielelle. Miinuspuolella pidemmälle kehiteltyjä kappaleita esimerkiksi jumalaisen The Surprisingin tapaan ei juuri kuulla. Lähimmäksi pääsee levyn päättävä kuusiminuuttinen Bleeding Obvious, jonka taivaallinen c-osa muistuttaa, kuinka äärettömän hieno bändi Deep Purple voi olla.
Jos bändi saisi levyn ulos vielä 2028, ajallista eroa debyyttiin olisi hulppeat 60 vuotta. Tätä albumia kuunnellessa ajatus ei ole lainkaan mahdoton. Ikä ei kuulu musisoinnissa lainkaan, ei edes alusta asti rumpalina toimineen Ian Paicen otteissa. Kaima Gillanin ääni tässä eniten sakkaa, muttei sekään pahasti. =1 on alusta loppuun tyylikästä ja vapautunutta menoa.
Kylkiäisenä tuleva dvd sisältää hyväntuulisen tunnin dokumentin bändin vaiheista viimeisen parin vuoden ajalta.