Keskisuomalaiset lokeroivat toisen täyspitkänsä sisällön neo-crustiksi, mikä kuvaa hyvin yhtyeen musiikillista kehitystä kahdeksan vuoden takaisesta, hahmottomaksi jääneestä esikoisjulkaisusta. Kurjien elegiassa on etäisiä kaikuja perinteisen crust punkin repivyydestä, mutta yleisotteeltaan se sisältää melodista, metallista ja siistiä mäiskettä, yllättävyyteen saakka.
Kappaleet voi jaotella karkeasti kahteen kastiin, joiden antia on tiputeltu tasapuolisesti sekaisin. On Varjoaineen kaltaisia klassisempia ja suoraviivaisempia riuskaisuja, joita ei ole kyllästetty melodioilla. Ja sitten on biisejä kuten Käännyn hiljaa pois, joiden tyyliä voisi kutsua jopa melo-crustiksi. Aiheet ja tunnelmat ovat tummia, joskaan eivät pikimustia.
Ei Vvorse sentään raja-aitoja lähde kaatamaan, elääpähän vain lähestymistavaltaan enemmän nykyisyydessä kuin menneisyydessä. Vaikka nautin tämän sortin riekkumisen mieluiten mahdollisimman rouheana ja rujona, bändi hoitaa leiviskänsä ammattimaisesti ja tiukasti, mikä on tässä yhteydessä kehu. Rääkylaulustakaan ei ole onneksi tingitty missään kohtaa.