Yksitoista albumia. Se on iso määrä levytyksiä siihen nähden, että Between the Buried and Me tuntuu yhä tuoreelta bändiltä. Niin vain aikaa on kulunut tässäkin tapauksessa, mutta tämä ei tunnu kohti viittäkymppiä kulkevia betweentheburiedandmelaisia hidastavan. Sen sijaan bändin menneisyyden yllätyksellisyydestä on tullut yllätyksettömyyttä. Shokkielementit ovat siis kaukana takana, joten The Blue Nowhere -albumilla keskityttänee sävellyksiin?
Between the Buried and Me on aina ollut hieman kaksijakoinen tapaus. Bändin rajattomuutta ei voi kuin ihailla. Kun samaan kappaleeseen saadaan mahdutettua progemetallin kulmikkuutta, länkkärikitaroita, funkkia ja vaikka sitten ambientia, niin eihän se vain mitenkään voi käydä järkeen? Ihme kyllä Between the Buried and Me on saanut kaiken tämän toimimaan. Siis toisinaan. Yhtä usein samat kikkailut kääntyvät itsetarkoituksellisen kuuloisiksi sekoiluiksi. Yksi Between the Buried and Me -albumi voi tuntua suoranaiselta neroudelta, ja seuraava ärsyttävältä sohlaamiselta. Joskus tämä on jopa kappalekohtaista. Lahjakkaita muusikoita nämä kaverit kyllä ovat, mutta jollain tavalla juuri The Blue Nowhere oikein alleviivaa sitä, miksi bändin tuotanto on ollut niin epätasainen täysosumista puolihuteihin.
The Blue Nowhere on yksi koko Between the Buried and Me -historian kaksijakoisempia levyjä, joka saa toivomaan, että bändi muuttaisi koko ilmaisutapaansa ihan erilaiseksi kuin mitä se on ollut jo vuosikymmenten ajan.
Albumin ydinraitoja ovat yli 10-minuuttiset Absent Thereafter, Psychomanteum ja Slow Paranoia. Nämä kolme raitaa muodostavat lähes puolet kokonaisuudesta. Ne sisältävät vähän kaikkea ja vielä hieman kaupan päälle. Paljon mielettömän makean kuuloisia osia, joissa Between the Buried and Me ei malta viivähtää. Aina on kiire seuraavaan osaan, tai vähintään tunnelmaa hajotetaan synkästä hilpeään ja raivoisasta letkeään. Voi olla, että joku kokee tämän kaiken vain peilailevan ihmisen mielen järjettömyyttä, mutta jopa tällaiselle progen ja progemetallin suurkuluttajalle monet bändin ratkaisut ovat vain liikaa. Mainituissa kappaleissa osat harvemmin keskustelevat keskenään ja vaikka onkin ihana ajatus, että Prince-henkiset palaset kohtaavat brutaalin metallin, Between the Buried and Me kaatuilee tälläkin kertaa omaan mahdottomuuteensa. Jos proge voi olla turhauttavaa, niin tämä todellakin on sitä.
Between the Buried and Me onnistuu itse alleviivaamaan tämän päämäärättömän sekamelskan koukuttomuutta. Ja jopa vielä saman albumin sisällä. The Blue Nowhere päättyy juuri kun se meinaa saada juonen päästä kiinni.
Albumin loppu on hämmentävä. Nimikkokappale ja Beautifully Human ovat upeita sävellyksiä. Niistäkin löytyy paljon erilaisia vaikutteita ja genrepalettia, mutta kaiken keskiössä ovat kuin ovatkin hienosti kirjoitetut kappaleet. En tiedä kenen bändin jäsenen kirjoittamia nämä kyseiset kappaleet ovat, mutta ne muistuttavat paljon laulaja-kitaristi Thomas Gilesin soolotuotannon jäntevämpiä sävellyksiä. Nämä The Blue Nowheren päättävät kappaleet saavat toivomaan, että Between the Buried and Me murtaisi koko kaavansa ja tekisi albumillisen ihan yksinkertaisesti loistavia kappaleita. Hyviä melodioita, hienoja riffejä, tunnelmallisia sovituksia. Bändi kun sattuu taitamaan juuri tämän tyyliset kappaleet. Jopa vielä paremmin kuin progeimmat palapelinsä. On outoa sanoa, että jollakin bändillä voisi olla paljon ihan uudenlaista annettavaa perinteiselle laulunkirjoitukselle kuin progelle, mutta tässä tapauksessa se on totta.
The Blue Nowherelta jääkin itselleni kuunteluun tasan kaksi kappaletta, koska albumikokonaisuutena se on parhaimmillaan keskinkertainen ja huonoimmillaan turhauttavan hukattua potentiaalia.