Pienen Sherlock Holmes -vehkeilyn jälkeen käy selväksi, että bändi ei oikeasti koostu vuohista vaan saksalaisista muusikoista. Yhtyeen aiemmilta levyiltä tuttu semipaska grindcoren ja death metalin sekasotku on edelleen pelin henki, mutta tällä kertaa bändi vaikuttaa paikoin lähes hyvältä, mikä on pitkälti tukevoituneen soundimaailman ja raskaampien biisien ansiosta.
MtG:lla on käsittääkseni jopa jonkinlaista fanikuntaa, joka tuskin välittäisi yhtyeestä lainkaan ilman sen konseptia. Stallzeitilla hassutteluosasto on onneksi jäänyt aiempaa vähemmälle ja bändi yrittää kuulostaa kaiketi edes jotenkin vakavalta, mutta tuloksena on hieman keskivertoa huonompaa mörssäystä ja murinaa.
Metalli ei ole aina kuolemanvakava asia, mutta silloin kun perseily toteutetaan ilman aitoa musiikillista talenttia, lopputulos on ainoastaan tuskastuttavaa kuunneltavaa. Tällä kertaa MtG saa synninpäästön parantuneesta (joskin edelleen heikosta) musiikillisesta linjastaan, mutta ihmeitä on tapahduttava mikäli bändi meinaa joskus julkaista ostokelpoista musiikkia.